94

Kiitos Värtsilän sponsoroinnin, pääsimme nauttimaan muiden suomalaisten kanssa itsenäisyyspäivästä illallisen muodossa.

Edustava joukko Ruandan suomalaisia pakkautui yhden pöydän ääreen 6.12. juhlistamaan 94-vuotiasta Suomea. Yksissä tuumin syötiin lohta ja laulettiin maammelaulua.

Alla muutama kuva kinkereiden osanottajista ja venyystä jotka Thomas Elfgren tallensi illan aikana.

Juhlinnan paikkana toimi Serena-hotelli Kigalissa, johon meille oli katettuna pitkä pöytä ja skandinavinen menu.


Pöydän antimiin kuuluivat alkupalana graavilohi, välissä hernekeitto, pääruokana paistettu lohi riisipedillä ja jälkiruokana juustokakku. Poseerattuaan juhlakansa jatkoi pöydässä olevan hernerokan nauttimista.


Kuvassa juhlijaporukka kokonaisuudessaan asiaankuuluvine rekvisiittoineen. Suomalainen yhteisö Ruandassa koostuu tällä hetkellä KivuWattin työntekijästä, Värtsilän tiimistä (4 henkilöä), Fidalaisista, rikostutkijasta, kunniakonsulista sekä UNDP:n työntekijästä ja turvehankkeen työntekijästä. Valitettavasti kaksi viimeksi mainittua eivät päässeet kinkereihin mukaan.

Kädenojennus

Käsitteellä rahtikultti^* (engl. Cargo cult; viitataan suomenkielessä myös sanalla lastikultti) viitataan usein uskonnolliseen liikehdintään Melanesiassa, joka odotti, että kuolleiden henget palaavat vuosituhannen vaihteessa, tuoden kultin harjoittajille tullessaan rahdin (eurooppalaisia) nykyaikaisia hyödykkeitä. Vaikka ideologisesti kultin juuret ovat syvällä melanesialaisessa kulttuurissa, on uskomusjärjestelmää vahvistanut eurooppalaisten vastaanottama rahti saarille (eteenkin toisen maailmansodan aikana) ja tuonut kultinharjoittamiseen uusia piirteitä, joita on lisätty aiempaan uskomusjärjestelmään ja sitä manifestoiviin rituaaleihin kopioimalla eurooppalaisten toimia. Historiallisesti rahtikultti esiintyi ensimmäistä kertaa kirjallisessa muodossa 1945 ja korvasi aiemmat käsitteet, joilla kuvattiin melanesialaisia rituaaleja – kuten esimerkiksi termin “Vailala Madness.”^‡ Kulttia karakterisoi natiivien erityisen ahnas keskittyminen jääkaappien hankkimiseen ja heidän valmius odottaa, lähes loputtomasti, rahdin saapumista. Kulttiin liittyy lukuinen määrä yksityiskohtia, jotka tulevat ilmi heidän suhtautumisessaan ulkomaailmaan ja tämän takia heidän kosmologinen näkemyksensä on vahvasti sidoksissa ajatuksiin kehityksestä. Rahtikultin kannattajilla on vahva kosmologinen käsitys kehityksestä jonakin, joka tuodaan (tai oikeastaan lentää) yhteisön (ja tunnetun maailmanpiirin) ulkopuolelta. Tätä ideologiaa vahvistivat uskomukset esi-isien paluusta laivoilla, taivaankannen tuolta puolen, ja seikka, että palaavien esi-isien oletettiin olevan valkoisia.

Melanesiassa kulttuureiden kohdatessa monin paikoin tapahtui vanhan kulttuurin viraltapanoja (tai paremminkin natiivien seremonioita syrjäytettiin) ja kulttien yhdeksi piirteeksi nousi pyrkimys korvata länsimaisen kulttuuriset ja uskonnolliset kategoriat paikallisilla:

Kuinka on mahdollista, että me emme voi saada haltuumme vaurauteen johtavaa salaisuutta? Te kätkette sen meiltä. Se mitä meillä on, on roskaa, sillä te pidätte totuuden itsellänne. Me tiedämme, että kaikki valkoisenmiehen työ on kiellettyä meiltä. Me haluaisimme kehittyä, mutta valkoinen haluaa pitää meidät nykyisellä tasollamme. Lähetysasema on totta, he ovat antaneet meille Jumalan sanan, mutta se ei auta meitä mustia. Valkoinen on kätkenyt meiltä rahdin salaisuuden.

(Kristitty Papua-Uudelta-Guinealta)

Aivan kuten rahtikultti, myös kädenojentamisen rituaali tähtää materiaalisen hyvän tavoitteluun maagisen toimituksen avulla. Oikein lausutut sanat ja riitin toimittaminen houkuttelevat valkoiset, nuo viekkaat valehtelijat, jotka aikoinaan saivat esi-isät vaihtamaan rikkautensa lasinpalasiin, palauttamaan viedyt rikkaudet – vaikka kolikko kerrallaan. Toki kaikki eivät usko kädenojentamisen palauttavan menneiden aikojen loistoa, yhteyttä esi-isien loisteliaisuuteen ja vapauteen, vaan he yksinkertaisesti kopioivat näkemäänsä; kokemus (joko omat kokemukset ja havainnot) tai legendat (muilta kuullut tarinat) osoittavat, että kun valkoista kohden ojentaa käden, siihen tipahtaa jotakin hyvää (useimmiten rahaa). Vaikka tämä ei toimikaan joka kerta, on suoritetta hyvä jatkaa, sillä samoin kuin rahtikultti, käden ojentaminen valkoista kohti on tuottanut menneisyydessä tuloksia. Ehkäpä epäonnistuminen johtuu siitä, että rituaali on toteutettu väärin. Useilla ”automaatti-rituaaleilla” (rituaaleilla, joiden suorittaminen takaa luvatun tuloksen) on tiettyjä vaatimuksia (ikään kuin vakuuksia rituaalin toimivuudesta silloinkin kuin se ei tuota haluttua tulosta) jotka on suoritettava oikein – viimeistä piirtoa myöden. Rituaali tuottaa tuloksen, jos se on suoritettu oikein, joten rituaalia on syytä jatkaa ja hioa vaikka se ei aina toimisikaan.

Ehkäpä tyylikkäin esimerkki pitkälle viedystä kädenojennusriitistä, jonka olemme kohdanneet, löytyi Sansibarilta: yhdistetty tervehdys ”Jambo^¥!” ja kädenojennus. Aivan loistavaa, kuin suoraan Toyotan tehtailta, jossa turhien liikkeiden määrä on hiottu minimiin. Senioriteetin tuoma kokemus oli tälle sansibarilaiselle herrasmiehelle, Mzeelle, opettanut, että on hyvä olla kohtelias ja vaikka rahtikultti toimii sangen harvoin. Kokemus tai legenda on kuitenkin vahvistanut, että kultti toimii ja kun koskaan ei voi olla täysin varma siitä, kuinka se toimii (mikä on mekanismi sen takana, sillä yhä edelleen useat paikalliset on suljettu ulos kultin salaisuudesta) on varmuuden vuoksi hyvä työntää käsi pyytävästi esiin aina valkoisia kohdatessa.

Useat riitin suorittajat ovat huomanneet, että toisinaan jokin paikka tarjoaa riitille otollisemman maaperän ja myös omalla vaatetuksella ja mukana olevilla tavaroilla tai henkilöillä on oma osansa riitin onnistumiseksi.

Toisaalta, myös kehitysjärjestöjen apu-kartoitukset voidaan nähdä omalta osaltaan rahtikultikultinomaista toimintaa vahvistavana tekijänä. Oikeanlainen vastausten sarja näyttää tuovan kultin harjoittajalle aineellista hyvää ja myös tässä tapauksessa eurooppalainen (ja usein myös amerikkalainen) näyttää olevan keskiössä tiedon suhteen. Osa paikallisista on päässyt osalliseksi (ainakin osittain) rahtikultin salaisuudesta ja heille valuu aineellista hyvää apu-kartoituksen seurauksena. Heitä kutsutaan monin paikoin paikallisiksi työntekijöiksi ja avunsaajien (apu-kartoitukseen osallistuneiden loppuhyödynsaajien) osallisuus salaisuudesta näyttää monelle paikalliselle olevan vain kultin tietäviltä ”sisäpiiriläisiltä” tihkuvia tähteitä. Monet avunsaajat näkevät, että todelliset voittajat (rahtikultin salaisuuden tuntijat) ovat nämä paikalliset työntekijät, jotka ovat selvästikin saaneet selville rahdin salaisuuden. Vaikka rahtia tulee myös heille, osan siitä vie kultin salaisuuden tuntevat henkilöt, jotka eivät suostu jakamaan salaisuutta, jolla he saavat aineellista hyvää, heidän kanssaan. Tästä esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa autot, joilla avustustyöntekijät saapuvat paikalle ja myös paikallisilla avustustyöntekijöillä näyttää olevan pääsy näihin hyödykkeisiin, toisin kuin avunsaajilla, joille putoilee vain murusia kultin (kyselyn oikein suorittamisen) mahdollistamista rikkauksista.

Kuva 1: Humanitaarisen kriisin jälkeen tehtävät kartoitukset saattavat tuntua paikallisista rituaalilta johonka oikein vastaamalla hivenen apua saattaa tihkua heille. Monet ihmiset ovat haavoittuvia, mutta liian usein järjestöt ja toimijat unohtavat kartoittaa avunsaajayhteisöiden omat voimavarat selvitä kriisistä. Voi olla, että useat selviävät ilman ulkopuoleista apua ja jo ennen katastrofia heikoimmassa asemassa olleet yksilöt ja ryhmittymät tarvitsevat tukea jaloilleen pääsemiseksi. Tilanne on hiukan erilainen pitkään jatkuneissa monimutkaisissa humanitaarisissa kriiseissä, joissa sosiaalinen ja yhteiskunnallinen kangas on repeytynyt niin pahasti, että ”normaali” yhteiskunta elämä, ihmisoikeuksineen käy vaikeaksi. Tällaisissa tilanteissa, ei ole ihmeellistä, että avunsaajat (sekä yksilöt että paikalliset instituutiot) oppivat nopeasti hyödyntämään tilannetta ja käyttämään kansainvälisen avun erilaisia kanavia resursseinaan toisin kuin avuntarjoajat ovat miettineet. Näin ollen syntyy tilanne, jossa häntä heiluttaa koiraa, kun oletetut passiiviset uhrit harjoittavat ihmisyyttään osoittamalla aktiivista toimijuutta ja innovatiivisuutta. Näiden avulla he selviävät päivästä toiseen olosuhteissa, joiden luulisi olevan enemmän kuin ihmisruumis tai -mieli voi kestää. Kuva on Koillis-Ruandasta, jossa paluumuuttajat ovat joutuneet sopeutumaan uudenalisiin olosuhteisiin ja elintapoihin. He ovat muun muassa joutuneet opettelemaan maanviljelyä ja käyttämään pieniä resursseja innovatiivisesti rakentaessaan uutta elämää – monta kertaa ensimmäistä kertaa Ruandassa.

Vastaavanlaista on huomattu esimerkiksi Papua-Uudella-Guinealla, jossa rahtikultin yhtenä muotona nähtiin lomakkeiden ”oikea” täyttö: henkilö, joka huolellisesti ja täysin ilman virheitä, onnistui kirjoittamaan nimensä ja osoitteensa lottolappuun ja lähettämään sen eteenpäin, voittaa. Toinen esimerkki on postimyyntikatalogien selailu ja liitteenä olevan tilauslomakkeen oikea täyttö. Osallistuminen ja rahtiin liittyvän salaisuuden tunteminen (eli kaavakkeen oikea täyttäminen) tuovat halutut rikkaudet, mutta paikalliset eivät näytä tuntevan salaisuutta riittävän hyvin, jotta näin tapahtuisi. Useissa paikoissa rahdin salaisuuden tunteminen näyttää vaativan eurooppalaisten kielen opiskelua ja lukemaan oppimista. Pääsy Eurooppaan ja siellä rahtikultin salaisuuden tutkiminen muutaman vuoden ajan lopulta vihkii paikallisen rahdin salaisuuteen ja varman pääsyn rikkauksiin; valkoisten salaisuuden (usein kielen kautta) tunteva voi esimerkiksi saada muutaman tunnin matkimisesta (jota meillä kutsutaan tulkkaamiseksi) useamman kuun palkan. Parhaimmat kultin salaisuuteen tutustuneet voivat vaatia jopa kahdenkin vuoden maalaisen palkkaa vastaavan summan yhdeltä päivältä vastineeksi siitä, että hän jakaa murusia oppimastaan salaisuudesta toisille paikallisille. Näissä niin sanotuissa koulutuksissa opitaan kuinka rahti voidaan saavuttaa käsiä pesemällä ja antamalla naisten mennä töihin.

Tämä paikallisen statuksen muutos, yhdeksi ”niistä”, on nähtävissä siitä tavasta, jolla paikalliset suhtautuvat näihin ulkomailla rahdin saloihin opiskelleisiin maamiehiinsä. Heihin on tarttunut jotakin maagista, he TIETÄVÄT. Siksi heihin suhtautuminen muuttuu; toisinaan heitä syytetään, kansallistunnon puuskassa, että he ovat kadottaneet afrikkalaisuutensa, sillä he eivät enää ajattele kuin afrikkalainen vaan he ovat saaneet (huonoja) vaikutteita länsimaalaisilta, joka tuhoaa perinteet ja yhteyden menneeseen. Ilmeisesti riitin tuntemaan oppimisella voi olla kohtalokkaita seurauksia, ja uusi asema ja tieto siirtävät hänet vanhan yhteisönsä ulkopuolelle.

Yhtäältä, samankaltaista käytöstä on havaittavissa myös ilmaisten hyödykkeidenjaon seurauksena:

- ”Minun iPhone on parempi kuin sinun mitätön Nokia. Eihän sillä voi edes katso musavideoita”, aloittaa 22-vuotias malilainen pienviljelijä keskustelun.

- ”Kyllä kyllä! mutta kaikilla minun perheestä onkin kengät”, vastaa Zac, joka turhaan yrittää ymmärtää köyhien malilaisten hinkua luksustuotteisiin ja sitä kuinka harvalla heistä on tiettyjä välttämättömyyksiä, kuten hyttysverkkoja tai kenkiä.

- ”Ehkä näin on”, vastaa Suri, ”mutta minun ei tarvitse tuhlata rahaa kenkiin, sillä eräänä päivänä Valkoiset tulevat takaisin ja tuovat tullessaan lapsilleni kengät. Lapsillani ei ole kenkiä siitä yksinkertaisesta syystä, että Valkoiset eivät ole vielä palanneet.”

Eräällä kansalaisjärjestöllä oli tapana kulkea kylästä toiseen ja jakaa lapsille kenkiä joka toinen vuosi vuosien 1988 ja 1998 välillä, jolloin Suri itse oli lapsi. ’Aika jolloin valkoiset tulivat ja jakoivat kenkiä’ on legenda, jota yhä kerrotaan teekupillisen ääressä aika-ajoin malilaisilla kylillä. Usealla on vahva usko, että valkoiset palaavat kenkäkuorman kanssa ja täyttävät heidän perheen kenkävajauksen, joten nyt tuon rahan voi käyttää, ainakin toistaiseksi, johonkin muuhun tarpeelliseen – esimerkiksi muutamaan irtotupakkaan.

Rahtikultti on (sen perinteisessä muodossa) usein seurausta yhteiskunnallisen integraation puutteesta; esimerkiksi vahva uskonnollinen raami saattaa estää uuden myyttisen järjestelmän muotoutumista. Toisaalta yhtenä kulttia ruokkivana tekijänä voidaan pitää naiviutta, joka kohdistuu siihen kuinka länsimaisia hyödykkeitä hankitaan työn ja vaihdannan kautta.

Hyviä vaihtoehtoja kerrotaan rahtikulttimaiselle käytökselle ja sen leviämiselle olevan i) koulutus; sekä, ii) väylien avautuminen työllistymiselle ja omakulttuuriselle positiiviselle ilmaisulle. Yksi syy yllämainituille rahtikulttimaiselle toiminnalle näyttää olevan kehitys, jossa tiettyjä ”välivaiheita” kehityksestä on jäänyt pois ja nähdään vain nykyinen (ali)kehitys ja uusi (super?)kehitys entiseen nähden. Ei nähdä sitä (usein pitkää) polkua, joka on johtanut status quon, vaan ainoastaan uusi (ja parempi?) elämä.^† Yleisesti ottaen rahtikultit nousevat melko todennäköisesti:

1) suhteettoman epätasaisesta halujen järjestelmän sekä keinojen joilla tyydyttää nämä halut välisestä suhteesta;

· Tämän voidaan nähdä koskevan kaikkia ihmisiä [kelläpä meistä ei olisi suurempi ruokahalu kuin lompakko?], mutta se, mikä on luonteenomaista rahtikultin muodostumiselle on tilanne, jossa kuilu on huomattavan suuri suhteessa huomattavasti kapeampaan kuiluun havainnoitavissa toisissa kulttuurillisissa järjestelmissä

· Kaksi seikkaa vahvistaa tätä toimintaa: ensinäkin mahdollisuus vertailuun, sekä ”uuden tiedon” leviäminen primitiivisiin yhteisöihin. Näin ollen saattaa syntyä rahtikultteja, jos uuden kommunikaation rinnalla ei ole taloudellisia ja poliittisia rinnakkaista kehitystä, joka mahdollistaa uusien halujen täyttämisen (uusia haluja syntyy, mutta ilman että näihin uusiin hyödykkeisiin on yksilöillä pääsyä)

2) todella rajattu teknologinen tietoisuus kuinka vallitsevia olosuhteita voidaan parantaa, jolloin kehitys voidaan ymmärtää ulkoa tulevana tuotteena joka saavuttaa yhteisön maagisen rituaalin seurauksena; ja,

3) erityiset esteet kehitykselle jotka köyhyys tai luonnon resurssien käyttö poliittisesti päinvastaisiin tarkoituksiin aiheuttavat.

Kuva 2: Ihmiset oppivat nopeasti selviytymään uusissa olosuhteissa ja hyödyntämään pienimpiäkin saatavilla olevia resursseja perustarpeidensa tyydyttämiseksi. He tekevät toisinaan valintoja, jotka saattavat ulkopuoleisesta tarkkailijasta tuntua kummallisilta tai jopa järjettömiltä, mutta saattavat palvella parhaiten heidän suunnitelmiaan ja haaveitaan tulevasta. Kuva on Burundista, jossa jo ennestään heikot paikalliset resurssit ovat joutuneet koville satojentuhansien ihmisten palatessa pakolaisleireiltä. Kuvan paluumuuttajat kertovat kohtaamistaan haasteista joita pakolaisuus on heille aiheuttanut. Paluumuutto ei ole pakolaisuuden loppu, vaan uusi luku pakolaisen elämässä; paluumuutto aiheuttaa uuden trauman johon heidän on jälleen kerran sopeuduttava. Tilannetta mutkistaa ennestään, jos tilanne kotimaassa ei ole poliittisesti vakaa ja alue, jolle heidät on (uudelleen)asutettu on niin köyhä, että kamppailu elinkeinoista luo jännitteitä heidän ja paikallisväestön välille – niin kuin tilanne on Burundissa.

Voidaanko näiden kulttuuristen esitysten pohjalta esittää, että kosketuksissa oleminen valkoisiin ja tiettyjen rituaalien suorittaminen on useille yksilöille (ja jopa kokonaisille ryhmille tai ryhmittymille) avain rikkauksiin. Itse en tyytyisi toteamaan aivan näinkään, vaan lähestyisin asiaa huomattavasti strukturalistisemmasta näkökulmasta ja toteaisin rahtikultin kaltaisen toiminnan olevan paremminkin aktiivisia uskomusrakennelmien manifestaatioita. Ne voidaan nähdä heijastuksina naivistisista uskomuksista, joissa esine, henkilö tai esi-isä tuo rikkauksia (hyvän sadon, metsästysonnea jne.). Keskeistä tälle toiminnalle on personoitunut johtajuus, jossa henkilökohtaisilla kyvyillä ei ole pääasiallinen merkitys menestykseen vaan menestys painottuu suhteiden verkostolle, jossa korostuu sukulaisuussuhteet ja etnismaantieteellinen jako eri ryhmiin.

Toisaalta, esimerkiksi jos tarkastellaan Zacin ongelmaa Malilla, voidaan nähdä, että kyse ei ainoastaan ole tarpeesta; samankaltaisiin tilanteisiin olemme törmänneet esimerkiksi Ugandassa, jossa kovalla työllä ansaitut rahat on käytetty telkkariin, ja seuraavana viikkona järjestöltä on tultu pyytämään rahaa lapsen koulumaksuihin. Tämä on mielestäni täysin järkevä malli, joka on rakentunut yhdeksi köyhien selviytymiskeinoista: hyväntekeväisyysjärjestöt on osa heidän päivittäisiä resurssejaan turvata perushyödykkeet ja tästä säästyvät rahat voidaan käyttää sellaisiin ”meistä” tarpeettomiin tavaroihin kuten iPhoneihin ja telkkareihin (eteenkin jos perheellä ei ole edes varaa maksaa sähköstä). Köyhille tämä ei kuitenkaan ole hyödytöntä, vaan heille TV-vastaanotin tai viimeistä huutoa oleva puhelin on keino kiivetä sosiaalirappusissa ylöspäin, joka saattaa turvata heille etuuksia ja takeita, joita he eivät välttämättä muuten saisi. Ja, voidaanko statukselle asettaa hintaa – omanarvontunteelle, että minä olen jotakin yhteisössäni. Monelle köyhälle (absoluuttisesti mitattuna köyhälle siinä missä vaikkapa Suomessa asuvalle suhteellisesti köyhälle) elämä on tasapainoilua fyysisten tarpeidentäyttämisen ja sosiaalisen hyväksynnän välillä, sillä usein molempiin ei ole (riittävästi) rahaa, mutta onko järkevää vain ruokkia ja vaatettaa perhe, jos tämän seurauksena putoaa sosiaalisen elämän ulkopuolelle? Toisaalta, kun tarkastellaan ”Toisten” uskomuksien ilmentymistapoja ja vaikkapa kuinka paikalliset toimivat, saamme kokemuksen ”Toisten” arkielämästä ja sen ulottuvuuksista, mutta aivan yhtä tärkeätä on se, mitä tämä ns. objektiivinen näkemys toiseudesta kertoo tarkastelijan sisäisistä arvoista ja subjektiivisuudelta. Otamme omat tekemisemme, kokemuksemme ja tapamme turhan kärkkäästi mittareiksi asioiden ja tekemisten järkevyydestä ja oman kulttuurisen toimintamme valossa arvoimme ”muiden” toimet joko järkeviksi tai järjettömiksi.

* Kultti on systemaattinen operaatioiden sarja, joilla pyritään turvaamaan keinot tyytyväisyydelle (tai paremmin mielihyvälle) [means of satisfaction] ei-teknisten keinojen avulla. Toki teknisten keinojen käyttö voi myös lähestyä kulttimaista käytöstä jos niitä käytetään pääasiassa tuottamaan immateriaalista eikä niinkään materiaalista mielihyvää. Vaikka ”kädenojentelun” kultti ei sinänsä voida lukea rahtikultiksi, on siinä joitakin yhtäläisyyksiä, toisaalta voimme löytää rahtikulttityylistä käytöstä ilman että se johtaa koherenttiin organisoituun liikehdintään (movement) tai kultin muodostumiseen. Tähän tarvitaan ilmeisestikin karismaattinen johtaja joka pystyy yhdistämään eri olemassa olevat elementit ja hyödyntämään niitä yhteisen hyvän saavuttamiseksi.

‡ Kultin harjoittajat ovat luoneet uuden kulttuurisen myytin, joka mahdollistaa heidän navigoida myyttisen menneisyyden sekä historiallisen nykyisyyden välillä. Omistuksesta tulee keskeinen osa rituaalia. Vanhan myytin repeäminen, uuden voiman ilmestyminen, ja uuden myytin syntyminen vaatii myyttisen voiman rakenteiden uudelleen rakentamista sekä uuden myytin konstruktiouintia vallitsevien olosuhteiden elementeistä. Näin syntynyt kollektiivinen uskonnollinen kokemus on Vailalan hulluus.

¥ Jo itsessään tervehdys jambo, on kopioitu laiskoilta turisteilta, jotka eivät ole vaivaantuneet opettelemaan sijamuotoja ja pikkuhiljaa siirtynyt myös paikallisten käyttöön – ilmeisesti myös Sansibarilla, suahilin kehdossa. Oikeassa muodossaanhan yhtä tervehdittäessä sanotaan hujambo, johon vastataan sijambo.

† Tämä ei tarkoita, että kirjoittaja näkisi, että kehitys on lineaarinen kulku, jossa jokaisien ryhmän pitää kulkea täysin sama polku, mutta turhan usein kehitysyhteistyössä ryhmittymiltä ja valtioilta vaaditaan hirmuista vauhtia siirtyä järjestelmästä toiseen ja unohdetaan, että usealla valtiolla tähän samaan on mennyt vuosisatoja (ja parhaimmillaankin – esimerkiksi Etelä-Korea tai Suomi – otollisissa olosuhteissa vähintäänkin sukupolvi).

--