perjantai 29. toukokuuta 2009

Naimakauppoja, vierailuja ja ikävää

Tervehdys,

viimeinen viikko Ruandassa on jo lähes ohi. Enää yksi yö ja sitten lähdemme takaisin suomeen. Viimeinen viikko on ollut aika raskas, koska ajatukset ovat jo suomessa, mutta toisaalta jää ikävä. Olemme tällä viimeisellä viikolla tehneet viimeiset työt ja kiertäneet sanomassa heippoja. Kävimme keskiviikkona itä provinssissa tapaamassa Fidan koordinaattoria ja koulun rehtoria sekä kiersimme luokissa hyvästelemässä oppilaita. Haikeaa, mutta ihmiset tietävät, että meillä opinnot ja työt jatkuvat suomessa, joten meidän on hyvä lähteä takaisin.

Viime sunnuntaina saimme olla todistamassa Ruandalaista seremoniaa, jossa miehen suku menee tapaamaan naisen sukua ja pyytämään perheelta naisen kättä. Alla olevassa kuvassa on vieraita, jotka olivat tulleet todistamaan seremoniaa. He istuivat pihalla, koska asuntoon ei mahtunut kuin muutama ihminen sisälle. Alla kuva vieraista.

Tilaisuudessa tarjoittiin aluksi vieraille ruokaa ja limpparit. Ruokailun jälkeen itse seremonia alkoi. Itse nainen ja mies ei ole seremoniassa läsnä. Vain sukujen edustajat hoitavat seremonian. kun puheet on puhuttu ja todistajilta kysytty, että onko tyttöä olemassa ja ovatko he rakastuneita tarjoaa miehen suvun edustaja naisen suvun edustajalle kuokan. Jos naisen suvun edustaja ottaa kuokan vastaan, niin se tarkoittaa sitä, että pari on "kihloissa" ja naisen suku ei saa ottaa keneltäkään toiselta enää kuokkaa vastaan. Eli nainen on varattu. Alla kuvassa miehen suvun edustaja tarjoaa kuokkaa naisen suvun edustajalle. Kuokkaa sitten hieman tutkitaan ja paukutellaan, että onko se hyvä kuokka, että kannattaako sitä ottaa vastaan :)


Seremonian jälkeen miehen suvun edustaja kertoo olevansa erittäin iloinen ja kuuma. Kuumuus tarkoittaa sitä, että kun on "rakkauden ympäröimänä" niin tulee kuuma ja uutinen pitää heti lähteä viemään miehen suvun tietoon. Tällöin naisen suvun edustaja tarjoaa vielä limpparit, koska on niin kuuma :) Alla kuvassa "kuumat" juomat.

Sellainen seremonia.
Seuraavassa kuvassa on sitä mitä jää kaipaamaan. Ihmiset. Lapset. Aikuiset. Ystävät. Iloiset, surulliset ja ystävälliset ihmiset. Kuva otettu seremonia jälkeen pihalta. Ihan huippua. On kyllä ollut hyvä ja antoisa matka!

sunnuntai 17. toukokuuta 2009

Halu auttaa

Pääsin vähän kuin varkain osallistumaan Nairobissa ECHO koulutukseen. Parin päivän luentojen ja ryhmätehtävien jälkeen olin sen verran viisaampi, että tiedän Suomen valtion antavan humanitaariseen apuun rahaa sekä ulkoministeriön kautta että välillisesti ECHOn kautta – eri vaatimuksin. Olen pohtinut viime viikot, mikä järki on jakaa rahaa usean eri väylän kautta, ja maksaa useita toimistokuluja sekä koulutuksia eri hakumenetelmien opettamiseksi. Eikö olisi järkevämpää kanavoida voimavarat jotenkin yhteen puljuun? Tämä menetelmä tosin varmastikin vähentäisi alalla olevien pienten toimijoiden mahdollisuuksia saada osuutensa avustusrahoista, mutta toisaalta, nostaisiko se toimijoiden tasoa kun erinäköiset villit toimijat jäisivät pois?

Toisaalta kun on nähnyt, miten suuretkin toimijat kentällä puuhasteleva, ei pienten toimijoiden rankkaaminen ulos, ja rahan kanavoinnin järkeistäminen, välttämättä paranna laatua, tai vähennä kuluja. Melkeinpä järjestöstä riippumatta vaikuttaa siltä, että valkoisia naamoja istuu alueellisilla johtopalleilla (nauttien suurta palkkaa ja hyviä etuja) kun paikalliset tekevät pienellä liksalla likaisen työn. Toki poikkeuksiakin on; jopa muutama keskisuuri organisaatio on tullut siihen tulokseen, ettei valkoisia palleja tarvita haukkaamaan isoa osaa organisaation budjetista, vaan kaikki interventiot hoidetaan kohdemaassa paikallisin voimin. Tiedä sitten mikä kaikista vaihtoehdoista on se paras mahdollinen. Huonoimpien listalla, omasta mielestäni, näyttää tällä hetkellä olevan malli, jossa valkoinen raha turmelee paikalliset passiivisuuteen ja ojentelemaan käsiä jokaista valkoista ohikulkijaa kohden.

Monin paikoin (ainakin itäisessä Afrikassa) tuntuu vallalla olevan yleinen apatia oman toimeentulon suhteen. Osittain sosiaalisen pääoman ylikorostuminen on varmaan selitettävissä Afrikkalaisella poliittisella järjestelmällä, jolloin vallassa olevan on tarkoitus taata tukijoilleen yltäkylläisyys ja elämä. Useat paikalliset tuntuvat odottavan, että joku heidän jo olemassa olevasta sosiaalisesta verkostosta (tai joku uusi tulokas) nousee tulevaisuudessa (mutta toivottavasti pian) asemaan, josta hän voi jaella virkoja ja vakuuksia lähipiirilleen. Käsitys työn etsimisestä on hyvin erilainen kuin meristokratisessa pohjolassa. Ja tällä tavallahan useat pestit, aina ministeriöistä lähtien tuntuvat täyttyvän; Keniassa esimerkiksi kansa tuntuu olevan kyllästynyt ruokkimaan suuren koalitiohallituksen suurta ministerikatrasta kaikkina siipeilijöineen. Kuitenkin, väittäisin, että afrikkalaisten näkeminen kykenemättöminä kohentamaan omaa talouskasvua (mikä tuntuu monin paikoin olevan synonyymi kehitykselle) ja jo viitisenkymmentä vuotta tänne syydetyt miljardit ovat osasyyllinen tähän apaattiseen käytökseen. Turhan moni on opetettu siihen, että ratkaisu ongelmiin löytyy maan rajojen ulkopuolelta – ja usein vastaus tuntuu olevan Eurooppa tai Amerikka.

Miten siis kehitysyhteistyötä tulisi tehdä? Tuleeko erinäköisten järjestöjen taata köyhien valtioiden markkinoiden liberalisointi järjestämällä muun muassa terveys- ja sosiaalipalvelut köyhille, joilla ei enää ole pääsyä näihin yksityistettyihin (ja kalliisiin) palveluihin? Onko tarkoituksenmukaista, että terveysministeriön budjetista 70 prosenttia kuluu palkkakuluihin ja erinäköisten etuisuuksien maksamiseen eri sidosryhmille samaan aikaan kun eri järjestöt pyörittävät yli puolta maan sairaaloista – niin kuin asia oli ainakin 1995–1996 Keniassa? Tämäkö tuo kestävää kehitystä Afrikkaan? Ainakaan Aasian nopea talouskasvu ei ole peräisin länsimaisen demokratiamallin istuttamisesta, eikä liioin yksilöiden ja yhteisöjen avustamisesta, kehitysyhteistyörahoin, kilpailukykyisemmiksi globaaleille markkinoille – lääkkein, joiden vakaasti uskotaan nostavan Afrikan pois köyhyyskuopasta. Missä on ne järjestöt, jotka tekevät todella työtä ruohonjuuritasolla, kansan ehdoilla, ja niin, että se hyödyttää muitakin, kun pientä kohderyhmää? Mikä järki on ohjata miljoonia erilaisiin teknisiin ratkaisuihin, kun ongelman juuret ovat rakenteellisia? Tarvitaan toimijoita, jotka ovat valmiit puuttumaan ongelmiin yhteiskunnallisella tasolla – ei niinkään yhteisöllisellä, ainakin niin kauan, kun ongelmat ovat nimenomaan yhteiskunnallisia. Afrikan kehityksen ”kolonialisointi” tuo ilmi länsimaalaisten halun auttaa, mutta hukkuuko siinä kaikessa melskeessä ja kitaran vingutuksessa niiden ääni, joita olisi tarkoitus auttaa? Tietääkö irlantilainen rockmuusikko paremmin, milloin ja millaista kehitystä Afrikkaan tarvitaan kuin paikalliset ekspertit ja politiikan tekijät. Kehitysavun viihteellistäminen on monin paikoin kääntänyt katseet suuriin rahavirtoihin sen sijaan, että olisi keskitytty, miten paikallisia innovaatioita voidaan tukea ja paikallista osaamistaan ja resursseja käyttää, ilman että (taas kerran) valkoiset näkevät taakakseen tehdä sen saamattomien afrikkalaisten puolesta. Afrikan näkeminen nälkäisten lasten tai käsiään ojentelevien kerjäläisten kautta sulkee kokonaan silmät siltä suurelta keskiluokalta, joka monista maista löytyy ja heidän resursseistaan (ja vastuustaan) kehittää omaa maataan.

Riittääkö pelkkä hyvä tahto ja halu auttaa, vai vaaditaanko kehitysyhteistyöltä myös jotain muuta?

”If I knew someone was coming over with the expressed intention of doing good, I would flee.”
- Henry David Thoreau

torstai 14. toukokuuta 2009

Ajatukset harhailevat

Harjoittelua jäljellä kaksi viikkoa ja kolme päivää. Eli ihan kohta ollaan jo suomessa.

Ajatukset väkisinkin kääntyvät kohti suomea nyt kun paluu uhkaavasti lähestyy. Me olemme joutuneet täältä käsin etsimään asuntoa Helsingistä, koska meillä ei ole palatessamme asuntoa suomessa taikka Ruotsissa. Onneksi suomessa on ihania ystäviä, jotka viitsivät mennä näyttöihin meidän puolestamme. Uskon, että meille löytyy mukava asunto Helsingistä. Toisaalta ajatukset menevät myös kesätyöhön, johon pitäisi myös alkaa valmistautumaan. Toisaalta Valtterin työn puute myös antaa miettimisen aihetta. Eli paljon on paluu asioita mielessä, vaikka työ on vielä kesken. Vaarallista antaa ajatusten kantautua suomeen asti, kun sitten keskittyminen täällä ikään kuin herpaantuu ja aika tuntuu hujahtavan "turhaan", vaikka ei asunnon etsiminen mitään turhaa olekkaan. Toisaalta ajatukset on viime aikoina ollut myös Ruotsissa ja gradussa. Mietin, että olisi pian pakko lähettää gradu-ohjaajalle Tukholmaan jonkinlaista viestiä siitä, että gradu etenee ja ollaanko me samoilla linjoilla työn suhteen. Samaan aikaan täällä kuitenkin valmistellaan matkaa Ugandaan. Ensi viikolla lähdemme taas matkalle ja määränpäänä on Kampala. Olemme siellä 18-23.5 välisen ajan. Kampalassa on koulutusseminaari paikallisille kumppaneille humanitaarisen avun antamisesta yms. Joten ajatuksia ei vielä saisi päästää muualle.

Toisaalta ystävät täällä ovat myös tulleet samaan tulokseen, että kohta nuo lähtevät sinne Suomeen ja saimmekin toissapäivänä yhdeltä perheeltä paluulahjan, jonka kautta voimme muistaa heidät ollessamme suomessa. Vaikeaa ottaa suuri lahja vastaan, kun tietää perheen köyhyyden, mutta toisaalta jos kieltäytyisin niin tekisin suuremman virheen! Lahja on muistutus ystävyydestä ja siitä, että arvostamme toisiamme. Pienen hetken jaoimme elämää yhdessä ja nyt askeleemme erkanevat. Kenties vielä tapaamme.

Tällaisia torstaipäivän ajatuksia harjoittelun, vuokraovi.com:in, töiden, gradun ja pohdintojen keskeltä.


Kuten kuvasta näkyy on sadekausi vielä käynnissä. Sateessa on kivaa :)

torstai 7. toukokuuta 2009

Kiitos lahjoista!

Yritetäänpä pitää tätä blogia hengissä, kun ollaan oltu niin kauan poissa tästä sähköisestä maailmasta. Karkki tässä kirjoittelee, kun Valtteri on työntouhussa. Ei tosin työharjoittelu töiden vaan gradu aineiston keruussa. Valtteri on saanut muutamia haastatteluja sovittua yms. Eli annetaan hänelle pieni hengähdystauko ja toivotaan, että sieltä tulee taas loistavia blogi merkintöjä.

Ajattelin tässä näin ihan yleisesti kiittää kaikkia, jotka antoivat meille matkalle mukaan tavaroita viemisiksi tänne hieman köyhempiin oloihin. Ihmiset, jotka ovat tavaroita saaneet ovat olleet hyvin onnellisia. Pialle kiitos kouluvihkoista, jotka päätyivät paluumuuttajakylään Ndego:on, johon Fida International on rakennuttanut kolme luokkahuonetta. Alhaalla kuvassa kylän johtajasta, joka sitten jakaa vihkot niitä tarvitseville. Pialle ja Noralle suuri kiitos kengistä, jotka annoitte mukaan. Ne ovat päätyneet niitä tarvitseville köyhille ihmisille, jotka ovat olleet suunnattoman kiitollisia niistä ja lähettäneet kiitoksia suomeen sekä ylistäneet Jumalaa kengistä. Caritalle kiitos pehmoleluista, jotka hän luovutti omistaan. Ne ovat päätyneet eri puolille Ruandaa niitä tarvitseville lapsille ja ovat ilahduttaneet monen elämää. Osa on vielä antamatta ja ne päätää luultavimmin Itä-Ruandaan orpokotiin tai paikalliseen katulapsiprojektiin.

Noalle kiitos tarrasandaaleista ne tekivät iloiseksi ensimmäistä luokkaa käyvän pienen pojan. Ja Neelalle kiitos kaalimaankakara nukesta (joka oli vielä tummaihoinen :)) se sain suunnattoman onnelliseksi tytön, joka tahtoo kantaa "lastaan" kantohuivilla selässään kuten äitinsä kantaa pikkusiskoaan. Nuppu antoi omia vaatteitaan ja ne päätyivät yksi vuotiaalle tytölle Itä-Ruandaan, jossa vaatteet saanut äiti kiitti Jumalaa suuresta ilosta, jonka vaatteet toivat.

Me olemme saaneet olla etuoikeutetussa asemassa, kun olemme saaneet toimittaa nämä tavarat ja vaatteet niitä todella tarvitseville. Kolmesta matkalaukusta yksi oli täynnä näitä tavaroita ja se oli sen väärtti. Me olemme saaneet nähdä ne hymyilevät, iloisevat suut sekä kyyneleiden täyttämät silmät, ja saaneet halaukset sekä kuulla kiitokset näistä tavaroista. Nyt haluan ne välittää sinne suomeen niille ihmisille, jotka ne luovuttivat omastaan. Ottakaa kiitokset ja Jumalan siunaukset, jotka ihmiset täältä teille haluaa lähettää.

tiistai 5. toukokuuta 2009

Tuhansia ja taas tuhansia kilometrejä takana

Hei kaikki blogin seuraajat,
olemme hengissä :) Emme ole päässeet päivittämään blogia aikoihin, koska olimme kuukauden tienpäällä ja viime viikon netti ei toiminut. Joten olemme olleet tavoittamattomissa, mutta nyt pikainen kelaus ja viimeisimmät kuulumiset.
Elikkä starttasimme Kigalista 27.3 ja ensimmäinen etappi oli Tansanian puolella Tasenguassa (nimi on varmasti väärin kirjoitettu), jossa yövyimme raamattukoululla, vierastalossa. Sieltä matkamme jatkui Tansanian halki ja seuraava yöpyminen tapahtui Dodomassa. Dodomasta matkasimme Intian valtameren äärelle Tangaan, jossa olimme viikon ajan, vammaisseminaarissa. Seminaari oli hyvin antoisa ja monipuolinen. Tangasta matkamme jatkui ja seuraava yöpyminen tapahtui Habari Maalumissa Kilimanjaron lähimaastossa Arushassa. Yhden Arushan yön jälkeen tavoitteena oli päästä rajan yli Keniaan ja Nairobiin, mutta rajalla autoamme ei päästetty Kenian puolelle. Papereissa luki, että auto viedään Tansaniasta pois Rusumosta, joka on Ruandan ja Tansanian välinen raja! Muutaman tunnin pähkäilyn jälkeen päädyimme siihen, että Kakriaiset ajavat auton takaisin Habari Maalumiin (koska sitä ei uskalla jättää rajalle kahdeksi viikoksi turvallisuussyistä) ja me jatkamme matkaa pikkubussilla Nairobiin, koska seuraavana päivänä on Nairobissa seminaari johon Aimon tuli osallistua ja johon Valtteri osallistui nyt sijaisena. Eli tiemme erosi hetkeksi. Me pääsimme turvallisesti luotettavan ajajan kyydissä Nairobiin iltamyöhällä ja Kakriaiset palasivat Habari Maalumiin (Kakriaiset lensivät seuraavana päivänä Kilimanjaron kentältä Nairobiin). Nairobissa olimme reilun viikon. Tutustuimme muun muassa katulapsiprojektiin, joka oli erittäin mielenkiintoinen.
Nairobista matkamme jatkui Kenian Mombasaan (samaisella pikkubusilla), jossa olimme neljä yötä lähettipäivillä. Kuuman ja kostean Mombasan jälkeen pikkubussi lähti ajelemaan kotia kohti. Seuraava etappi oli jälleen Arusha, josta saimme oman auton jälleen käyttöön. Minulla oli ollut Nairobista lähtien vatsavaivoja, jotka voimistuivat kotia kohden. Niistä lisää myöhemmin.
Arushan yön jälkeen oli herkuttelun vuoro. Nimittäin Serengeti kaikkine eläimineen. Serengeti sattui meidän paluumatkareitille ja eihän siitä voinut kieltäytyä. Näimme Ngorongoron graaterin ja mahdottoman määrän eläimiä. Yövyimme myös yhden yön Serengetissä. Serengetistä suuntasimme kohti Mwanzaa jossa oli Tansanian pakolaistyön loppu evaluaatio. Valtteri oli kipeänä vatsataudissa.
Ja viimein, Mwanzasta ajoimme kotiin Kigaliin ja on pakko sanoa, että oli ihana tulla kotiin! Varsinkin kun olin ollut pitkään jo kipeänä ja odottanut omaa sänkyä ja lepoa. Mutta matka oli sellainen jota en kuitenkaan vaihtaisi pois! Mun olo on jo parempi. Olen käynyt täällä Kigalissa lääkärissä ja tulokset on normaalit. Verikokeen ottaminen oli kyllä sellainen kokemus, jota en mielelläni enää koe. Tyyli on täällä sellainen, että piikki ihon alle ja sitten aletaan etsimään suonta. Auts. Kyllä teki kipeää ja molemmissa kyynärtaipeissa on isot mustelmat. Ja eihän hän sillä tyylillä verta minusta saanut, joten päätti ottaa kämmenselästä, kun siinä ne suonet on kai paremmin näkyvissä. Eli kolme iso mustelmaa ja kipeät kädet. Verta viimein tuli tipottain kämmeselästä, kun vähän pumpattiin :)
Kuten uskoa saattaa matkalta on useita kuvia, joten tulkaa sitten suomessa meille kylään ja niitä katselemaan. Tässä alla muutama kuva matkan varrelta.