Suomessa nousivat otsikoihin yksityiset lääkäripalvelut kun selvisi, etteivät monet isot terveysalan yritykset oikein tahdo maksaa veroja Suomeen, vaan rahat valuvat veroparatiiseihin ja ulkomaalaisten omistajayritysten konserniavustuksiin.
”Mehiläinen maksaa 35 miljoonan voitoista rahoitusjärjestelyiden jälkeen Suomeen veroa 360 000 euroa” –Iltalehti 22.11.2011
”Isot terveysyritykset maksavat vähän veroa” – HS 03.12.2011
Tätä iloista virtaa ulos Suomesta on sitten viime päivät ihmetelty ja päivitelty ja herääkin kysymys, että voinko hyvällä omallatunnolla käydä vielä Mehiläisessä, joka tarjoaa firmalle työterveyspalveluita ja kannatan tällaista hampuusien toimintaa ja epäisänmaallista pullikoimista?
Entä suomalaiset ja Suomessa toimivat yritykset maailmalla? Tunnenko samanlaisen piston sydämessä kun syön halpaa (lapsityövoimalla kerätystä kaakaosta tehtyä) suklaata? Entä kun vierailee vaatekaupoissa, jotka eivät liikaa veroja maksele halpatyövoiman maissa, jossa vaatteensa teettävät?
On helpompi napista, että Suomelta jää verot saamatta, kuin ajatella, että maailman köyhimmät maat eivät saa niille kuuluvia verotuloja, koska meillä on ilmeisesti huutava pula halvoista makeisista sekä räteistä ja lumpuista.
DN julkaisi jokin aika sitten artikkelin (17.5.2011), jonka mukaan ruotsalaisten verovaroilla tuetaan voittoatekevien yritysten toimintaa kehitysmaissa. Erään väittämän mukaan kehitysmaat tarvitsevat nimenomaan kauppaa, eivätkä kehitysapua, ja köyhien maiden talous tulisi jättää enemmän markkinatalouden käsiin ja näin ollen voitaisiin suitsia hyväntekijöiden pyörittämää apubisnestä, joka tuntuu tuottavan kovin vähän tuloksia (vaikkakin useiden esimerkiksi Afrikan maiden viimeisen 50 vuoden kehitys on ollut hurjaa verrattuna länsimaiden viimeisten 50 vuoden kehitykseen. Afrikan lähtötilanne on vain ollut kovin surkea, ja on mieletöntä vertaa Afrikan maita vaikkapa 2000-luvun Suomeen). Yksi näistä ruotsalaisin verovaroin tuetuista yrityksistä on tansanialainen energiayhtiö PanAfrica, johon valtion Swedfund on sijoittanut 90 miljoonan kruunun edestä rahaa. Loistavaa! Lisää näitä, niin Tansania voidaan nostaa ylös köyhyysloukusta. Eikö voidakin?
PanAfrica on kotiuttanut sittemmin verottomia liikevoittoja Tansaniasta veroparatiiseihin yli 100 miljoonaa kruunua. En usko, että nämä investoinnit ja niistä aiheutuneet voitot ovat juurikaan auttaneet niitä 43,7 prosenttia tansanialaisista, jotka elävät vakavassa köyhyydessä.
No entäs yritykset, joilla on työllistävä vaikutus; eli maat, joihin olemme työntäneet tehtaat, joiden työ on liian kallista ja tylsää meille luoville ja osaaville suomalaisille ja muille länsimaalaisille. Useat raportit kertovat surkeista työoloista ja jatkuvista työntekijöiden oikeuksien ja jopa ihmisoikeuksien loukkaamisesta köyhiin maihin sijoitettujen suuryritysten tehtaissa. Lisäksi näillä yrityksillä on tapana tehdä itselleen edullisia sopimuksia, joilla ne välttyvät veroilta; ja miksi niiden pitäisi maksaa yritysveroa, luovathan ne haluttavia työpaikkoja (työtä, jota ”meillä” ei enää haluta tehdä) köyhälle väestölle. Esimerkiksi DN raportoi, että 2009 H&M maksoi Bangladeshissa veroja 585 kruunua, maassa, joka on yksi yrityksen tuotteiden suurimmista sisäänostomaista. Bangladesh on otollinen kohde alihankijoille, sillä väestöstä lähes 50 prosenttia tulee toimeen alle 1,25 dollarilla (PPP), joten palkat eivät nosta liiaksi lopputuotteen hintoja.
Surullisinta tässä on, että ongelma on paljon syvempi: hikipajassa työskentelevät ja kaakaoplantaaseilla rehkivät lapset varmastikin kaipaavat inhimillisempiä työoloja, mutta jos heidän perheiltään lähtisi rahakasvien sekä suuyritysten työpaikkojen tuomat tulot pois, asiat olisivat vielä huonommin. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että osaongelmasta on länsimaissa, joissa monet maailmanmarkkinoille tuotetuista tuotteista kulutetaan; monimutkainen ja -haarainen tuotantoketju auttaa suuria yrityksiä sysäämään (sosiaalisen)vastuun tuotanto-oloista jollekin toiselle ketjussa, ja kuluttajien vaatimus halvemmista tuotteista (tai osakkeenomistajien vaatimukset tuloksellisuudesta) suosivat tuotantotapoja, joissa tuotantokustannukset ovat mahdollisimman pienet.
Kuva 1: Väestön kouluttaminen ei vaadi ensin suurta taloudellista kehitystä; koulutus voidaan järjestää alhaisen tulotason maassa halvemmalla suhteessa korkeamman tulotasonmaihin. Kuva on Burundista, jossa käydään koulua keskimäärin vain 2,7 vuotta. Oman lisämausteen Burundin koulutustilanteeseen tuovat nuoret, jotka ovat aloittaneet koulunsa vaikkapa Tansanian pakolaisleireillä; Burundiin palattuaan (tai sinne ensimmäistä kertaa tullessaan) nuoret, usein 16-18 vuotiaat, laitetaan ensimmäiselle tai toiselle luokalle, jossa he tuntevat itsensä turhautuneiksi ja nöyryytetyiksi ja jättävät pian koulun kesken.
Toki taloudellinen kehitys Bangladešissa tai Norsunluurannikolla on tärkeää, mutta on myös muita tekijöitä, jotka on ratkottava (ja joita ei tarvitse odottaa että talous kasvaa) kansallisen hyvinvoinnin lisäämiseksi. Esimerkiksi kansalaisten koulutus (2011 tilaston mukaan bangladeshilainen on keskimäärin 4,8 vuotta koulussa ja norsunluurannikkolainen 3,3 vuotta) ja terveydenhuolto (2011 tilastojen mukaan bangladeshilainen elää keskimäärin 68,9 vuotta ja norsunluurannikkolainen 55,4 vuotta) eivät vaadi toteutuakseen suurta talouskasvua, sillä alhaisen tulotason maissa nämä palvelut voidaan järjestää huomattavasti pienemmällä rahalla kuin maissa, joissa bruttokansantuote on suuri. Talouskasvu ei siis ole ainoa tekijä, joka takaa inhimillisen kehityksen kasvun; vertaa esimerkiksi Päiväntasaajan Guineaa, jonka bruttokansantuote on 17 608 dollaria per kansalainen, ja Viroa, jonka bruttokansantuote kansalaista kohden on 16 799 USD. YK:n kehitysjärjestön (UNDP) viimeisimmän inhimillisen kehitysindeksin (HDI) mukaan, joka listaa 187 valtiota, Viro kuuluu todella korkean inhimillisen kehityksen maihin (listalla sijalla 34) kun taas vastaavasti Päiväntasaajan Guinea lukeutuu viimeisten joukossa keskitason inhimillisen kehityksen maihin (listan sijalla 136). Talouden tukeminen ei siis voi olla ainoa ratkaisu köyhyyden poistamiseksi. Köyhyys on niin paljon muutakin kuin pääomanpuutetta, eikä yksiraiteinen malli, jossa vapaakauppa ja sen kautta talouden kehitys voi yksin ratkoa ongelmia. On totta, että ihmiset, erityisesti kaupungeissa tarvitsevat (palkka)työtä perustarpeidensa tyydyttämiseksi, mutta monikansallisten yritysten harjoittama työllistämispolitiikka (kaupalla kehitystä) unohtaa usein sosiaalisen puolen merkityksen ihmisten hyvinvoinnin kannalta ja sanoo itsensä irti kehityksen inhimillisistä puolista ja sysää niistä vastuun usein hallituksien käsiin, joilla ei ole tarvittavia resursseja tai halua kansalaisten nostamiseksi köyhyyden kierteestä.
Esimerkiksi Ruandassa, Kigalissa on yli miljoona nuorisotyötöntä ja puolitoista miljoonaa nuorta, joilla on työtä liian vähän perustarpeiden tyydyttämiseksi. Moni ruandalaine nuori kamppaileekin sen kanssa, mistä saisi jotakin palkkatyötä (rikottiinpa siinä maan työlakeja tai ihmisoikeuksia kuinka räikeästi tahansa) saadakseen päivässä yhteen ateriaan tarvittava 30 senttiä kasaan, sillä yhteiskunnan turvaverkkoa ei juuri ole ja köyhässä maassa yhteisön (usein laajennetunperheen) muodostama turvaverkko on jo niin kovalla rasituksella, että ei useinkaan pysty takamaan riittävää turvaa kovin monelle. Emme voi kuitenkaan olettaa, että työn tarjoaminen näille nuorille niin, että he voivat syödä itsensä päivittäin kylläiseksi poistavat ne ongelmat, jotka nämä nuoret kohtaavat matkallaan aikuisuuteen. Uudet (kehitystä edistävät?) säännökset ovat osa ongelmaa, jotka estävät poikien kulttuurisen siirtymisen miehuuteen; uudet talon rakennusta koskevat säädökset ovat nostaneet rakennuskustannuksien hintaa ja näin ollen nuorten miesten on vaikea saavuttaa niitä kulttuurisia standardeja jotka miehen on saavutettava perustaakseen perheen ja siirtyäkseen nuoruudesta miehuuteen. Ruandassa valtion kontrolli on kova ja korruptiota kohtaan yritetään vetää tiukkaa nollatoleranssia, joten suuryritysten rikkomukset ja lahjonnat ovat hiukan vaikeampia kuin vaikkapa naapurimaa Burundissa.
Burundi on UNDP:n mukaan HDI-listan sijalla 185. Taakse jäävät ainoastaan Niger ja Kongo (DRC). Kuinka tällaisessa maassa valvotaan, että yritystoiminta ei riistä kansalaisia, ja että valtion vero ja muu tulot ohjautuvat oikeisiin kohteisiin (joka ei ole veroparatiisit, toisin kuin moni Afrikkalainen johtaja luulee†). Tämän ongelman suhteen vapaata kauppaa kannattavat tahot ovat samassa veneessä kehitysapua antavien järjestöjen kanssa. Haluan kuitenkin uskoa, että eettiset ohjeistot, joita isot avustusjärjestöt noudattavat, ovat parempi takuu ihmisten kunnioittamisesta ja ihmisarvoisesta kohtelusta kun markkinavoimien näkymättömän käden ohjaus.
Verot ovat hyvä keino pitää huolta muista yhteiskunnan jäsenistä. Se tuleeko verovaroin tukea myös muita kuin niitä, jotka kategorisesti kuuluvat kuvitteelliseen yhteisöön nimeltään Suomi voidaan keskustella. Mielestäni ihmisyyden nimissä näin on tehtävä, jos siihen on jonkinasteisia resursseja (ja Suomessa näin tuntuu olevan). On turha huutaa, että onhan Suomessakin köyhiä. Kyllä, näin on. Suomessa on pahoinvointia ja suhteellista köyhyyttä, mutta se on aivan jotain muuta kuin absoluuttinen köyhyys. Kehitysavun ei tulisi olla kompensaatiota ja kipurahoja siitä, että ”meidän” vaatimukset halvoista tuotteista saavat ostajiaan kuuntelevan liikkeenharjoittajan polkemaan Muiden oikeuksia. Kehitysyhteistyörahoja ei myöskään pidä sijoittaa laitoksiin, jotka harjoittavat muutamien etujen ajamista niin kuin asia on esimerkiksi PanAfrica Energy yhtiön kanssa, joka on siirtänyt voittojaan Mauritiukselle, sen sijaan, että olisi maksanut veroja Tansaniaan ja mahdollistanut esimerkiksi 175 000 lapsen vuoden koulunkäynnin (sillä oletuksella, että rahat eivät olisi kulkeutuneet korruptoituneiden virkamiesten taskuihin ja sitä kautta vaikkapa mauritiuslaisten pankkien tileille).
†Kaikki korruptiohan ei välttämättä ole puhtaasti kansantaloudellisesti katsottuna haitallista, jos raha palaa kansalliseen kiertoon, eikä häviä ulkomaille, ulkomaalaisille pankkitileille (vrt. Suharton ajan korruptio Indonesiassa ja kuitenkin maan suhteellisen hyvä kansantaloudellinen kasvu tuona aikana suhteessa Mobutun ajan Kongon tapahtumiin). Vaikka tämä korrelaatiosuhde ei olekaan aivan näin suora, antaa se jotakin osviittaa korruptioiden erialisista vaikutuksista kansantalouteen. Tämä kuitenkin on jo aivan toinen tarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti