Kylässä

Mitä on syntyä väärään maahan tai omassa maassaan väärään sukuun?





Vähän yli 70-vuotias rouva kertaili meille oman elämänsä vaiheita ja esitteli nykyisen elämänsä pettymyksiä ja saavutuksia:
Hän esitteli ylpeänä kotiaan ja erityisesti makuukammarista löytyvää sänkyä. Naisella ei ole varaa puiseen sänkyyn, joten hän oli työstänyt talonrakennuksesta yli jääneistä mutatiilistä ja savesta itselleen sängyn. Yhä terävän ja innovatiivisen päänsä ansiosta rouvan ei enää tarvitse nukkua lattialla, vaan hän on palauttanut osan entisaikain hohtoa - oikeuden nukkua sängyssä. Jopa vierashuoneesta löytyi samanlainen peti, vaikka toki tämä vieraille tarkoitettu sänky oli (ainakin toistaiseksi) ilman patjaa. Nainen on juuri niitä, jotka ovat vanhempiensa 'väärän' alkuperän takia karkotettu Tansaniasta. Nykyinen elämä on kovin paljon vaatimattomampaa karun ilmaston pieksemässä ruandalaiskylässä kuin aikaisemmin Tansaniassa ja Ugandassa. Tansaniassa nainen (jonka sukunimikin viittaa karjanomistajaan) nautti tuhatpäisen karjalauman tuottamasta vauraudesta ja ennen kaikkea banyaruandalaisen elämäntavan eliksiiristä - maidosta, joka on heille ruokaympyrän perusraaka-aine, sekä sosiaalisenelämän kulmakivi. Miten ottaa vieraita vastaan, vaikka heille olisikin oma sänky, jos heille ei ole tarjota sosialisoinnin lomassa etiketin vaatimaa maitoteetä? Nykyinen asuinkylä tarjoilee asujille kyllä eläimistöä, mutta valitettavasti alueella vaeltavat puhvelilaumat eivät takaa kyläläisille vaurautta, vaan päinvastoin tuhoavat ne pienet saavutukset, jotka hallituksen antamilla viljelysmailla saadaan aikaan. Onneksi hallitus on luvannut rajata luonnonpuistoa sähköaidalla ja näin vähentää ihmisen ja luonnon välistä kitkaa (ainakin minua helpottaa tieto, että esimerkiksi pyykätessäni ei ole pelkoa, että pesuvedestä ilmestyy kesken kaiken virtahevon pää).

Toisinaan lapsuuden haaveammatti on jäänyt toteutumatta, vaikka taloudelliset resurssit olisivatkin mahdollistaneet niiden toteuttamisen. Nuoren naisen haave lääkärinurasta vaihtui eläinlääkärin ammattiin (jota ei oikein ole tullut harjoitettua) sillä lääkärinopintoihin ei väärään sukuun kuuluvalla ollut pääsyä Ruandassa vielä 90-luvun alussakaan. Nyt, sosiopoliittisen nepotismin vähennyttyä (tai ainakin muutettua muotoaan) tarjoutuu uusi mahdollisuus toteuttaa unelmaansa, mutta onko siihen enää samanlaista mahdollisuutta niin kuin nuorempana? Opinnot ovat pitkät ja myös lapset kotona vaativat huomiota.




Kylässä käynti ruandalaisessa kylässä on aina elämänmakuista, ja jos on aikaa kuunnella, ihmiset ovat valmiita raottamaan menneisyyden verhoa omassa elämässään. Menneisyys on monelle täynnä kuolemaa, epätoivoa ja menetystä, mutta toisaalta hirmuinen määrä onnea, iloa ja toivoa tulevasta mahtuu mukaan heidän kertomuksiinsa. Uusi ja vanha, menneisyys ja tulevaisuus mahtuvat monen ruandalaisen suussa samaan lauseeseen.

Mielenkiintoista kertomuksissa on se tapa, jolla luodaan kollektiivista historiaa, kuvaamalla 'meitä' ja 'meidän vaiheitamme' ja näin sijoitetaan itsensä osaksi suurempaa kokonaisuutta ja luodaan kollektiivista identiteettiä johon voidaan turvata - "en ole kokemuksineni yksin tässä maailmassa vaan on 'me,' jotka tietävät, miltä sisälläni (tai oikeastaan sisällämme) tuntuu. Sillä vaikka kerron kaiken vierailijalle, puhuen läheltä sydäntäni, on ulostuleva kokemus erilainen kuin alkuperäinen. Jos vain voisin puhua sydämestäni, olisi tarina erilainen, paljon syvempi."