Oiva esimerkki tästä ilmiöstä on paaleittain tuotavat vaatteet, jotka ovat kuulemma kuristaneet monen paikallisen vaatturin, ompelijan ja jopa tekstiilitehtaan toimeentulon niin, että ainut mahdollisuus on ollut lyödä lappu luukulle: halvan uusiokäytön kanssa on ollut vaikea kilpailla. Useissa maissa tämä näkyy myös katukuvassa: ”meillä” huudossa olevat merkkivaatteet (tai se mitä niistä on jatkuvan käytön jälkeen jäljellä) löytyvät usein kaikkein köyhimpien päältä. Myös jo vaatteiden alkulajittelussa näyttää olevan jonkinlainen hierarkia, jossa Afrikan markkinoille päätyvä huonompilaatuisimmat vaatteet, Japanin markkinoiden saadessa suurimman osan huippulaatuisista käytetyistä vaatteista. Tämän valossa näyttää siltä, että suurin voittaja tässä vaaterumbassa taitaa olla yritys, joka myy ihmisten lahjoittamat vaatteet etelään (toki käytettyjä vaatteita myydään myös pohjoiseen esimerkiksi Hollanti ja Japani ovat käytettyjenvaatteiden suuria tuojia), sekä vaatteen alkuperäinen omistaja, joka on saanut vaatekaappiinsa tilaa (uudelle?) ja ”tekemällä hyvää” kaupanpäälliseksi hyvän mielen.
Afrikassahan ei perinteisesti kuitenkaan ole ollut puutetta vaatteista vaan aivan jostain muusta. Esimerkiksi (kohtuuhintaisista) lääkkeistä, puhtaasta vedestä ja vastustuskykyisestä siemenviljasta (joka tuottaa satoa vielä seuraavanakin vuonna) saattaa olla pulaa, mutta värikkäät kangaspakat, talojen ovenpielessä, ompelukoneen ääressä istuvat ompelijat sekä kirjaviin kankaisiin käärityt hahmot – aivan niin kuin vallankahvassa vuodesta toiseen pysyttelevät johtajat – ovat perinteisesti kuuluneet afrikkalaiseen kulttuuriseen topografiaan. Tässä analogiassa on kuitenkin se ero, että siinä missä ”meidän” käsityksemme demokraattisesta johtajasta ei ole horjuttanut poliittista status quoa on vaatteidemme virta etelään muuttanut katukuvaa huomattavasti. Yhä useampi etelässä pukee ylleen kierrätetyn vaatteen ja vaikuttaisi siltä, että meidän kuluneista farkuista ja T-paidasta on tullut monin paikoin köyhälistön pysyvä tunnusmerkki – paskaduunin univormu.
Jos kuitenkin haluat antaa jotain alla kaavio, jota noudattamalla et (välttämättä) saa kriitikoiden vihoja päällesi.
Toisaalta monen kehitysekonomin ja länsimaalaisten medioiden rummuttama mantra käytettyjen vaatteiden negatiivisista vaikutuksista (haitallisuutensa lisäksi paikalliselle tekstiiliteollisuudelle ne ovat symbolinen osoitus lännen dominoinnista ja [kulttuuri]imperialismista) on vain yksi osa totuutta, jossa jätetään huomioimatta paikallinen konteksti ja kokemuksien erilaiset tasot. Vaatteiden viehätys ja moniulotteisuus piilee siinä, että niillä (myös käytetyillä vaatteilla) viestitetään yksilö- ja ryhmäidentiteettejä sekä haluja. Vaikka käytetyt vaatteet mahdollistavat monelle afrikkalaiselle pääsyn länsimaalaiseen kuvitteelliseen maailmaan, ne myös toisaalta laajentavat mahdollisuuksia luoda uutta ja muokata ympäröivää kulttuurista ja sosioekonomista ympäristöä. Näin ollen käytetyt vaatteet voidaan nähdä osana niitä prosesseja joilla muokataan (ennemminkin kuin ”jotka muokkaavat”) paikallisia käsitteitä ja ideoita moderniudesta paikallisessa kontekstissa. Vaatteita muokataan istumaan paremmin paikalliseen kontekstiin ja kauneusihanteisiin mutta ne ovat selkeä viesti halusta kehittyä ja olla osa ympäröivää (globaalia) maailmaa.
Päivittäiset päätökset (kuten pukeutuminen) eivät synny tyhjiössä, vaan niihin vaikuttavat sekä paikalliset, alueelliset, että globaalit virtaukset, joista voidaan valita mieleisensä. Toki esimerkiksi varallisuus, sosiaalinen paine ja asema/ympäristö vaikuttavat näihin päätöksiin, mutta päätökset myös aktiivisesti muokkaavat ympäröivän yhteisön ihanteita ja normeja. Pyrkimys yksilöllisyyteen näyttää monissa maissa ohjaavan halua ostaa käytettyjä vaatteita (nehän ovat usein etelässä uniikkeja kappaleita), eivätkä ne usein ole suunnattu vain alimmille yhteiskuntaluokille. Toki voidaan nähdä, että käytettyjen vaatteiden markkinoilla ja talouden kehityksellä on joitakin vastaavuuksia (käytettyjen vaatteiden myynnin kasvu ja maan talouden taantuminen korreloivat paikoin toisiaan), mutta toisaalta huonompiostovoimaisten valtioiden väestölle käytetynvaatteenkauppa tarjoaa laajempia mahdollisuuksia toteuttaa kulttuurista ja sosiaalista identiteettiään ja ilmaista mielipiteitä siitä, mitä yhteiskunnan tulisi olla.
Voidaan myös väittää, että halu ja tarve ohjaavat käytettyjenvaatteidenkauppaa aivan kuten muitakin ostopäätöksiä. Voidaan toki keskustella mikä näitä haluja ja tarpeita ohjaa ja synnyttää, mutta mielestäni on liian yksinkertaistavaa (ja jopa alentavaa) nähdä ihmiset struktuurien ja päätöstentekijöiden marionetteina, objekteina, joilta puuttuu kyky osallistua päätöksentekoon ja toimia muutosvoimana. Näkisin enneminkin, että siinä missä struktuurit ohjaavat käytöstämme, vaikutamme aktiivisesti jatkuvasti myös struktuurien uudelleenmuodostumiseen. Toki yksilöiden ja ryhmittymien painoarvo muutoksentekijöinä on hyvin erilainen, mutta tätä muutosta ei mielestäni voida seurata vain makro- ja mesotaroilla, vaan myös mikrotason muutokset ovat merkityksellisiä.
Entäs sitten käytettyjenvaatteidenkaupan haitallisuus paikalliselle tekstiili/vaateteollisuudelle? Yksinkertaisia johtopäätöksiä asiasta on vaikea vetää. Esimerkiksi Kenia ja Uganda ovat suuria käytettyjenvaatteiden tuojia, mutta niillä on myös tekstiiliteollisuutta, joka tuottaa Amerikan markkinoille vaatteita. Sambiassa useat seikat ovat vaikuttaneet maan vaateteollisuuden romahtamiseen (esimerkiksi riippuvuus ulkomaalaisesta raakamateriaalista, sopimaton teknologia, huono hallinnointi sekä osaavan työvoiman puute) mutta käytetynvaatteenkauppa on usein nähty helppona syntipukkina. Kuitenkin vain pieni osuus etelän vaatemarkkinoista on käytettyjenvaatteiden hallussa. Monin paikoin käytettyjenvaatteidenbisnes on itse asiassa tarjonnut enemmän työtä ja paremmat marginaalit kuin paikallinen (epävirallinen) vaatevalmistus. Tämä on myös lisännyt valtioiden tuloja, kun käytetynvaatteenkaupasta maksetaan tuonti ja myyntiveroja.
Ruandassa ennen kansanmurhaa tehty tutkimus osoittaa, että maissa joissa ei ole omaa tekstiiliteollisuutta käytettyjenvaatteidenmarkkinat voivat tarjota kasvua (vaikkakin vaatimatonta) sekä valtiontaloudelle että maaseudun köyhälistön elintasolle. 80-luvulla Ruanda oli maailman viidenneksi suurin käytettyjen vaatteiden tuoja, eikä sillä ollut omaa tekstiili- tai vaateteollisuutta. Vaikka käytettyjen vaatteiden myynnin aloittaminen vähensi 88 prosentilla epävirallisella sektorilla työskentelevien räätälien määrää, kompensoitui tämä korkeamman ansiotason töillä käytettyjenvaatteiden parissa, luoden työpaikkoja vaatteiden käsittelijöille, pesijöille, korjaajille, ja muokkaajille (usein vaatteita tuunataan paikallisille markkinoille sopivammiksi). Valtion myyntitulot kasvoivat käytetyistä vaatteista maksettavien tuontitariffien ja verojen ansiosta, ja lisäksi vähätuloiset, sekä maaseudulla että kaupungissa, pystyivät hankkimaan useampia ja parempilaatuisia vaatteita kuin aikaisemmin.
Jokainen päättäköön itse; me menemme lauantaina Kigalin käytettyjenvaatteiden-kortteliin ostoksille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti