Järkeä vai ei?

Maalaisjärki ei kuulemma ole hyvä apuväline päätöksiä tehdessä. On puhtaasti sattumankauppaa, jos maalaisjärjellä tehty päätös osuu oikeaan. Maalaisjärjen perusteella tehdyt päätökset perustuvat usein omiin (tai naapurin tai historiallisiin) kokemuksiin, jotka eivät välttämättä ole paras mahdollinen päätöksentekoväline. Itse asiassa näin tehdyt päätökset voivat olla vahingollisia pitkällä aikavälillä – tai, joka tapauksessa huonompia kuin jokin muu ratkaisu. Maalaisjärki sekä historia johtavat meitä karusti harhaan uskoessamme, että niihin tukeutuen voimme ymmärtää enemmän siitä meitä ympäröivästä todellisuudesta, johon lukeutuvat ihmisten ja eri ilmiöiden käyttäytyminen kussakin olosuhteessa. Samankaltaisilta vaikuttavat sosiaaliset ilmiöt poikkeavat sisällön nyanssien osalta ja usein myös tarkoitukseltaan eri aikoina sekä eri paikoissa, johtaen varomattoman maailmanlaitaa kulkevan harhaan, hänen luullessaan, että voisi paremmin hallita elämäänsä ja ympäristöään puhtaasti menneiden kokemuksien perusteella; tuskin kovinkaan moni meistä pysähtyy pohtimaan – maalaisjärjellä päätöksiä tehdessään – useita eri variaabeleita (ja niiden muuttumisia historiallisilta kerroilta [sekä ajan ja paikan suhteen], jotka olemme kokeneet, tai josta olemme kuulleet) ja niiden vaikutuksia tutkittavan arkitodellisuuden ilmiöön. Muiden ihmisten sosiaalinen (arki)käyttäytyminen ei aina ole loogista, tai ei ainakaan seuraile ”meidän” logiikkaamme, vaan voi tuntua täysin järjen vastaiselta. Toisaalta myös historiallinen ”me” (toimet ja päätökset) sekä eilinen yhteiskunta saattavat tuntua uuden (paremman?) logiikan valossa käsittämättömiltä epäloogisuuden sarjoilta, joka jo ”maalaisjärjelläkin ajateltuna” olisi pitänyt tajuta hoitaa täysin toisella tavalla. Tällaisia lausuntoja annettaessa ei usein tule miettineeksi, että maalaisjärkemme ei useinkaan ota huomioon kulttuurihistoriallisia tekijöitä, jotka vallitsisivat tuossa tietyssä ajassa ja paikassa muokaten yksilöllistä ja kollektiivista tilaa ja ajattelua, luoden puitteet historiallisille päätöksille.

Aivan kuten nykyisyys, maalaisjärki on kerrostuma menneisyyden kokemuksia ja käytänteitä, joista monet voivat jo alkujaan olla virheellisiä. Maalaisjärki ei ole jotakin pysyvää, muusta irrallaan leijuvaa tietoutta, joka pystyisi konstruktoimaan virheettömästi muuttuvaa todellisuutta, vaan se on alati muutoksessa seuraillen niitä jatkuvia jokapäiväisiä kohtaamisia, joissa maailmankuvamme (joka toimii maalaisjärkemme perustana) hioutuu. Tämän jatkuvan muutosprosessin seurauksena syntyvistä havainnoista emme pysty siivilöimään pois niitä virheellisiä päätelmiä ja kokemuksia (tai että voisimme seurata jokaista prosessia [alusta] loppuun ja nähdä mitkä tekijät siihen vaikuttavat ja mikä on lopputulos), vaan perustamme maalaisjärjellä tehdyt päätöksemme hyvinkin vajavaiselle tiedolle. Tämän takia usein yrityksemme ennustaa, hallita tai manipuloida sosiaalisia ja taloudellisia järjestelmiä menee niin usein mönkään – ainakin, mikäli uskomme sosiologi Wattsin löydöksiä, jotka näyttävät jäytävät parhaan terän pois itsensä joka alan asiantuntijoiksi julistautuneiden sekä pseudoasiantuntijoiden lausahduksilta arkielämän havainnoista.

”Hyviksi havaitut,” vaikkakin usein virheelliset havainnot sosiaalisen elämän laeista ovat usein jumittuneet kiinteäksi osaksi yhteisöjämme ja siirtyvät kultturaatioprosessissa sukupolvelta toiselle. Yksi tällainen näyttää näillä osin maailmaa olevan suhtautuminen eurooppalaisiin; eurooppalainen on jollakin tapaa ihmeellinen ilmestys, jota täytyy pysähtyä – niskat nyrjähtäneenä – katselemaan, keskeyttää arkinen aherrus ja usein itsekseen ihan ääneen päivitellä: ”katos eurooppalaista!”

Eurooppalaisen ja paikallisen kohtaamisissa tapahtuu jotakin maagista, jota satunnainen vierailija ei pysty täysin käsittämään: aluksi paikallisten suhtautuminen ohi kulkevaan eurooppalaiseen huvittaa ja myöhemmin (melko nopeasti) kiukuttaa. Mitkä ovat ne tekijät, jotka saavat ihmiset seisahtumaan ja katselemaan, ja vanhemmat kehottamaan lapsiaan tarkkaavaisuuteen kun valkoinen painelee paineenpurkulenkillään ohitse? ”Sano niille päivää!”, ”Eurooppalainen! Eurooppalainen!”, ”Eurooppalainen, mitäs täällä kävelet?” Nämä valmistelevat kummankin osapuolen väistämättömään, eurooppalaisen ja paikallisen väliseen vuorovaikutukseen, joka on vääjäämätön tapahtuma ennemmin tai myöhemmin (vaikka pää vilistäisi kuinka ristiriitaisia ajatuksia raskaan päivän seurauksena). Lopulta itsehillintä pettää, ei kestä enää ajatusta ylimielisestä eurooppalaisesta, joka kaappaa ympäröivältä maailmalta omaa aikaa kuvitellen olevansa itsenäinen saareke, joka pystyy sivuuttamaan vastaantulijat tai kadunpielessä norkoilevan ilman, että ottaa heitä osaksi maailmaansa – edes hetkeksi. On heittäydyttävä kohtaamiseen, joka tuntuu absurdilta ja naivistiselta; on suljettava hetkeksi myllertävä mieli ja hypättävä senhetkiseen arkitodellisuuteen, jossa vuorovaikutus ihmisten välillä määrittää kosmologian rajat.

Ihminen ei ole ihminen ilman toista; näin ajattelevat usein paikalliset. Kun tansanialaisia lapsia pyydettiin (uteliaan eurooppalaisen toimesta) piirtämään ihminen, oli tuloksena – poikkeuksetta – kuva kahdesta ihmisestä. Ihmisyys syntyy vuorovaikutuksessa muihin. Ketään ei voi eristäytyä ympäröivästä todellisuudesta, tai ne jotka voivat, niissä on useassa kulttuurissa nähty piilevän salaperäisiä voimia ja kykyjä, jotka ovat arvaamattomia tai jopa vaarallisia.

Toisaalta, kun paikallinen ja eurooppalainen kohtaavat, on ymmärrettävä, että kaikki historialliset kohtaamiset muukalaisten välillä luovat varjonsa tähän yksittäiseen tapahtumaan. Historialliset kerrostumat, väärine ja oikeine havaintoineen, värittävät jokaista uutta kohtaamista, ja näiden seurauksena tartunnallisuudesta on tullut kiinteä osa näitä tapahtumia; siinä missä eurooppalainen kuvittelee saavansa kohtaamisesta paikallisen kanssa huonoa onnea (kaikki mahdolliset taudit ja basillit – sekä kun tuuri on huonoimmillaan kiinteä omaisuus taskunpohjalla vaihtaa omistajaa tässä kulttuurien yhteentörmäyksessä), paikallinen kokee suurta siunausta, jota ilmeisesti pelkkä eurooppalaisen kätteleminen tuo yksilölle. Kättä tarjotessa on myös hyvä lausua taikasanat ”Kiv mee mani” (tai hiukan miedommin – lapsen ollessa kyseessä – ”bonbon?”). Toisinaan loitsua tehostetaan, ja samalla myös materiaalin siirtymistä, nimeämällä raha jo valmiiksi omaksi ”kiv mee ool mai mani!” Tätä toimitusta – jonka olen leikkisästi nimennyt kädenojentelun rituaaliksi ja joka näyttää toimivan parhaiten tuntemattomien ihmisten kanssakäymisessä, jossa paikallinen törmää (käsi edellä) eurooppalaiseen – ei pidä luulla paikallisten naiviksi suhtautumiseksi valkoisiin ja heidän (ylitsepursuavaan) varallisuuteen, vaan se on nähtävä kiinteäksi osaksi sitä historiallista vuorovaikutusten verkostoa, jossa paikallisen ja eurooppalaisen kohtaamisen rituaalit ja standardit ovat muodostuneet ja jotka heidän maalaisjärjellään ovat paitsi kohteliaita, myös järkeviä.

Historialliset kohtaamiset ovat osoittaneet paikalliselle, että eurooppalainen on onnellisimmillaan antaessaan ja ottaa usein yhteyden paikalliseen nimenomaan antaakseen (säälistä, syyllisyydentunnosta tai jostakin muusta syystä) tälle Land Cruiserin ikkunanraosta jotakin muuten tavoittamattomissa olevaa ja äärimmäisen tarpeellista aineellista hyvää. Eurooppalainen on silmin nähden huojentunut, sillä hänen tehtävänään on ilmeisesti (ei niinkään enää sivistää jalo villi vaan) tarjota kaikin keinoin lohdutusta elämän julmuuteen, joka on heittänyt paikallisen avojaloin ja resuisena seisomaan tienristeykseen vailla päämäärää. Eurooppalainen tajuaa heti, että hänen on täytettävä tuo tyhjiö taskunpohjalle jääneellä setelillä, suklaapatukalla tai kekseillä (miksi muuten kaikki tajuisivat pyytää juuri näitä asioita). Pelastus! Tämä lyhyt sosialisointi paikallisen kanssa antaa varmasti lohtua ja toivoa tulevasta. Hän ei ole yksin tässä maailmassa. Eurooppa seisoo hänen takanaan, siitä hän on juuri saanut kouriintuntuvan todistuksen.

Eurooppalainen poistuu kohtaamisesta kokemusta rikkaampana; hän on omin silmin nähnyt äärettömän köyhyyden ja päästänyt sen niin lähelle, että se on tullut ihan iholle (pahimmassa tapauksessa jopa ihon alle) muistuttamaan kuinka onnekas hän on ja kuinka mitättömiä hänen pikku ongelmansa ovat tämän sanoinkuvaamattoman ilmiön rinnalla, joka asettaa eurooppalaiselle norsun rintakehän päälle niin, että on vaikea hengittää ja paine saa eilisillankolmenruokalainillallisen-uudetvaatteet-lämpimänsuihkun-täydenjäääkaapin nousemaan isoksi klöntiksi kurkkuun tehden nielaisemisen lähes mahdottomaksi. Huonon omantuntonsa, joka ilmestyi resuisissa vaatteissa hänen eteensä, hän on onnistunut lahjomaan hiljaiseksi muutamalla kolikolla (mutta jolla paikallinen varmasti syö koko viikon tai kukaties vielä pidempään) ja lupauksella kotiin päästyään ostaa enemmän reilunkaupan tuotteita. Maailma on taas hallittavissa ja järkevä. Eurooppalainen pystyy hallitsemaan omaa pientä maailmaansa omassa päässään, ja selittämään, että vaikka maailma on epäoikeudenmukainen, hän tekee oman osuutensa. Loppu on muista kiinni.

--