Häiriköistä ja muutamasta muusta seikasta

Olemme saaneet pihapiiriimme kaksi häirikköä. Nämä kiusanhenget ovat keksineet mukavan leikin meidän päänmenoksemme: aamulla, viidenaikaan, kun rem-sykli on juuri parhaimmillaan (viidenaikoihin syntyvät tunnetusti juuri kaikkein elävimmät ja mielenkiintoisimmat unet), käydäänpä naputtelemassa Karkin ja Valtterin makuuhuoneen ikkunaa ja ilvehtimässä. Lopuksi lennellään ikkunaa päin ja sitten pyyhälletään äkkiä karkuun läheisen puskan suojiin. Pitkin päivää, voi sitten leikkiä hippaa ja käydä nokkimassa ikkunaa – ihan vaan huvin vuoksi, ja tietysti tämä kaikki on hyvää harjoitusta seuraavaa aamua silmällä pitäen.

En tarkkaan ottaen tiedä, mikä on homman nimi. Ilmeisesti auringon paistaessa sopivasti, hivenen tummennetut ikkunalasit heijastavat, toimien peilinä ja parivaljakko käy ihailemassa itseään ja haastamassa riitaa peilikuvansa kanssa. Epäilen kuitenkin, että tästä ei ole kyse, vaan linnut ovat kuulleet, että olemme muuttamassa ja päättivät järjestää ikimuistoiset viimeiset päivät.

Noknok noknoknok. Klonk!

Olemme pitkän ja uuvuttavan asunnonmetsästyksen seurauksena löytäneet vihdoin meille sopivan asunnon. Tämä tuleva kotimme sopii kokonsa puolesta meille paremmin kuin nykyinen suurperheelle rakennettu talo. Talossa on pieni takapiha ja etupihalle mahtuu juuri ajamaan auton ja hyvässä lykyssä kääntämäänkin auton, niin ettei sitä tarvitse peruuttaa tielle. Uusi paritalonpuolikkaamme on mukavalla asuinalueella ja onneksemme saamme heittää hyvästit nykyisen kotimatkamme viimeisille parinsadan metrin rynkytykselle huonolla tiellä – tämähän tunnettaan näillä leveysasteilla myös Kongolaisena tanssina. Auton vatkatessa eteen ja taakse (mutta ennen kaikkea sivuttain) iskee ärsytys: Eikö riitä, että työmatkoilla joutuu kestämään satoja kilometrejä huonoja teitä (ja seuraavan päivän kauheaa pääkipua kun niskat ovat ihan jumissa)? Luulisi, ettei tämän lisäksi olisi mitään tarvetta heittäytyä rajuun tanssiin joka päivä, kun on palaamassa kotiin joiltakin askareilta. Varsinkin, kun Kigalissa tiet ovat suurimmaksi osin jotensakin kelvollisessa kunnossa, Afrikan mittapuulla päätiet ovat suorastaan loistavia.

Mietittäessä asioita, joita vanhasta talostamme tulee ikävä, olemme lienee molemmat Karkin kanssa samaa mieltä, että näitä häirikkölintuja (Tiuhtia ja Viuhtia) tulee ikävä! Listalle voidaan varmaankin laittaa myös satunnaiset mylvähtelyt, joita ulkoa meille kantautuu, naapurin lehmien tullessa etsimään laidunpaikkaa lähellä olevilta tienpientareilta. Syystä tai toisesta tämä saa joka kerta hymyn kirpoamaan huulille. Kigalissahan ei juuri lainkaan näe lehmiä, ei varsinkaan näin lähellä keskustaa, mutta joku naapurustossamme on sitä mieltä, että toki lehmiä voi kaupungissa pitää, siinä missä kanoja tai vuohiakin. Kanoja ja vuohia näkee yleensä vähän köyhemmillä alueilla (nehän ovat mainio tulonlähde tai keino monipuolistaa perheen usein yksipuoleista ruokavaliota), mutta lehmät ovat jokseenkin kalliita ja jos kaupunkilaisella on varaa lehmiin, hänellä todennäköisesti on myös varaa olla pitämättä niitä. Lehmien pitäminen kaupungissa ei ole mikään kaikkein yksinkertaisin asia ja liekö laillistakaan(?). Lehmät tarvitsevat paljon tilaa ja kaupungissa maa on kallista verrattuna maaseudulle, ja siinä missä maaseudulla muutaman lehmän tuotolla – yhdistettynä pieneen keittiöpuutarhaan – keskikokoinen perhe elää varmaankin ihan mukavasti, voi Kigalissa olla tiukkaa maksaa kaikki juoksevat kulut.

Toisaalta, lehmät ovat osalle ruandalaisista tärkeä (usein jopa keskeinen) osa identiteettiä. Maito on karjankasvattajille niin tärkeä osa jokapäiväisiä rutiineita, että ilman maitoa (ja siis oikeastaan lehmää) sosiaalinen elämäkin kärsii; mitä tarjota vieraille, jos ei ole maitoa. Matkoilla olemme huomanneet, että ruandalaiset juovat ruuan kanssa maitoa. Jos on isompi seminaari, jossa on useasta Afrikan maasta osajanottajia, ovat ruandalaiset ja burundilaiset helppo tunnistaa joukosta viimeistään siinä vaiheessa, kun aletaan jakaa maitoa – heidän edestään löytyy nopeasti tyhjenevä lasi maitoa. Eikä mitä tahansa maitoa, vaan ikivugutoa! Tämä sanahirvitys on tuoretta maitoa, jota on käytetty vuorokauden verran ja ravisteltu niin, että se tulee paksuksi ja kuohkeaksi. Maultaan se löytyy jostain piimän ja fetajuuston välimaastosta. Oikeastaan ihan hyvän makuista ja täydentää mukavasti montaa ruokalajia, mutta seurustelujuomana, kun otetaan vastaan vieraita, ikivuguto ei ole se, mitä tarjotaan, vaan TEE! Afrikkalainen tee onkin vertaansa vailla! Ei siis Afrikasta tuleva tee vaan tee afrikkalaiseen tapaan: runsaasti lämmintä maitoa ja hyvää haudutettua mustaa teetä maustettuna inkiväärillä – SUOSITTELEN. Itse asiassa, myös inkiväärillä (ja hivenellä tummaa suklaata) maustettu maitokahvi on kokeilemisen arvoista.

Meiltä kysyttiin, kun ystävämme täällä kuulivat, että muutamme (tai oikeastaan he olivat mukana asunnon metsästyksessä kaikilla sielun ja ruumiin voimillaan), tulevatko he auttamaan uuden asunnon hiirien karkotuksessa. Ruandalaisen tavan mukaan, ennen uuteen asuntoon muuttamista järjestetään juhlat, joissa "karkotetaan hiiret." No, koska muutto tapahtui lopulta lyhyellä aikataululla vuokrasopimuksen allekirjoituksesta, ja koska porttimme sisäpuolella alkaa kulttuurinen Suomi, järjestämme tupaantuliaiset – niin kuin kulttuurimme vaatii. Kulttuurista (siis suomalaisesta kulttuurista) puheen ollen, pääsemme nauttimaan 6. päivä itsenäisyyspäivän juhlista. Ruandan Suomen kunniakonsuli sai naapurimaan konsulaatista anottua rahaa juhlien järjestämiseksi, ja eilen meille tipahti kutsu. Tänään tai viimeistään huomenna pitää ilmeisesti lähteä etsimään Karkille jotain päälle pantavaa – onneksi Karkilla tuntuu olevan hyvä kutina, mistä oikea vaateparsi löytyy!

Menetimme muuten muuton yhteydessä tiimistämme yhden henkilön – nimittäin yövartijamme. Hyvä vaan, että lähti! Ei siinä, että meillä olisi mitään henkilökohtaista häntä vastaan, mutta miehen taidot ja koulutus menevät ehkä hivenen hukkaan meidän palveluksessamme. Hän on koulutukseltaan lakimies ja vihdoin häntä lykästi ja tästä eteenpäin Mr. D palvelee valtiota oikeuskirjurina, korkeimmassa oikeudessa.

Voiko muuten A Love Song for Bobby Longia katsoa haluamatta lähteä seuraavalla lomamatkalla New Orleanssiin? Muutaman kerran olemme elokuvan katsoneet ja taas eilen totesimme, että niin vahvatunnelmainen raihna on kyseessä, että pitää mennä paikanpäälle joku päivä käymään. Kuka lähtee mukaan? Niko ja Henna-Mari?

Emme kumpikaan välitä juurikaan Travoltan näyttelijäntyöskentelystä, mutta kyseisessä elokuvassa hän on karismaattinen, terävä ja täynnä karismaa. Tarinan kerronta, loistavat näyttelijänsuoritukset, höyryävä teekuppi toisessa ja hyvää tummaa suklaata toisessa kädessä luovat yhdessä sellaisen tunnelman, jonka avulla voi hetkeksi unohtaa työpöydällä odottavat paperikasat, kymmenet vastaamattomat sähköpostit, sekä ympäröivän maailman epäoikeudenmukaisuuden ja nauttia tarinankerronnasta, jota musiikki ja miljöö tukevat. Voidaankin kainostelematta todeta, että musiikki ja New Orleansin nuhjuiset talot ovat henkilöhahmoja kerronnassa, joilla on oma tarinansa kerrottavanaan – suosittelen myös tätä (en tosin tiedä sopiiko elokuva yhteen afrikkalaisen kahvin kanssa).

Katastrofin hallintaa

Burundissa pääsimme molemmat avaamaan salaisen arkkumme noin 50 päiselle kuulijakunnalle. Yleisö oli vaativaa ja erityisesti Kongolaisten kanssa käytiin ensimmäinen päivä tiukkaa kielipoliittista keskustelua siitä, kuinka on mahdollista, että ranskankielisellä alueella pidetään seminaaria englanniksi, vaikkakin se toki tulkattiin ranskaksi.

Syitä tälle kahden kielen politiikalle oli muutamia; ensinnäkin Fidasta ei löydy juurikaan ranskankielen osaajia, ja toiseksi, joukossa oli Ruandalaisia, jotka eivät juurikaan osaa ranskaa, vaan ovat kasvaneet pakolaisina anglosaksisessa ympäristössä. Koulutusta ei voitu myöskään vetää suahiliksi, sillä se ei ole kovinkaan vahva Ruandassa eikä varsinkaan Burundissa ja lisäksi alan termejä ei yksinkertaisesti löydy suahiliksi (ja toki meidän suahilin taidot kattavat lähinnä turistisanastoa).


Minulla oli hivenen helpompi työ tunnin fasilitoinnissa (tosin sähköt katkesivat juuri session aluksi, joten eipä tarvinnut käyttää vihaamaani PowerPointia, ja aikaa oli turhan vähän kun puolentoista tunnin aihe väännettiin läpi vajaassa tunnissa ja kaiken lisäksi kahdella kielellä - englanniksi ja ranskaksi) sillä yötämyöden valmisteltu esitys Nairobin seminaariin oli onnellisesti samasta aiheesta kuin Bujumburan tunti. Nyt tosin oli aikaa valmistella esitystä hivenen paremmin ja hioa sen yksityiskohtia (Nairobissahan sain vastuun edellisenä iltana).

Aiheena tunnille oli haavoittuvat ryhmät katastrofien ennaltaehkäisyssä ja humanitaarisessa avussa. Mielenkiintoinen ja haastava aihe: kaikki humanitaarisen avun toimijathat väittävät toimivansa kaikkein haavoittuvimpien yksilöiden parissa, mutta keitä nämä oikeastaan ovat? Väittäisin, että me "humanitaarit" (tai humanoidit, niin kuin eräs ikänsä Kongossa asunut länsimaalainen meitä kuulma nimittää, johtuen siitä, että meillä on oma kulttuurimme, tapamme ja kielemme, joka ei kovinkaan usein istu paikalliseen kontekstiin, ja turhan usein nämä kaksi kulttuuriaeivät kohtaa toisiaan) työskentelemme niiden ryhmien kanssa joiden pariin meillä on pääsy. Usein kaikkein haavoittuvimmat ovat juuri niitä, joita työmme ei ponnisteluista huolimatta tavoita.



Karkki oli lämmitellyt yleisön valmiiksi aiheesta keskeiset termit ja määritelmät katastrofien ennaltaehkäisyssä. Onneksi Bujumburaan oli koko päivän ajo ja Karkki kerkesi työstämään omaa esitystään pitkän automatkan aikana lähes valmiiksi. Viimeiset viilaukset ehti tehdä paikan päällä ja suvereeni opetustyyli ja tilan haltuunotto keräsi useilta kiitosta. Karkin "viisi termiä" puhutti vielä Kongon matkan aikanakin!

Burundia

Burundissa Tuppuraisten egot eivät enää mahtuneet samaan autoon, joten heidät sijoitettiin eri autoihin; oikeastaan tämä on hyvä asia, sillä reissuissa on esimerkillistä hajaantua eri kyyteihin, jolloin suomen käyttö minimoituu ja on pakko tutustua paikallisen kumppanin henkilökuntaan. Matkalla Valtteri nautti Francoisin (CEPBUn projektijohtaja) seurasta ja Karkki kuskasi suomalaisdelegaatiota (Anneli ja Aimo Kannelmäen toimistolta) vahvistettuna Charlesilla (CEPBUn johtaja).

Charles osallistui innokkaasti oppitunneille, joita pääsimme seuraamaan (lue: häiritsemään) samalla kun katsastimme koulua, joka on rakennettu osana Burundilaisten pakolaisten paluumuuton tukemista tämän vuoden aikana.

Fidassa nähdään ala-asteen jälkeisen koulutuksen tukeminen tärkeänä ja mielestäni tässä on perää; Burundissa lähes puolet maan väestöstä on alle 15 vuotiaita ja maa, jossa aivan liian harva jatkaa koulunkäyntiä kuutta ensimmäistä luokkaa pidemmälle, kohtaa tulevaisuudessa suuria vaikeuksia kivutessaan köyhyysloukusta. Jos nyt ei panosteta nuoren väestön koulutukseen, edessä on tulevaisuus, jossa luokkaerot jatkavat kasvua kun koulutettu eliitti hallinnoi yhä suurempaa osaa maan resursseista. Burundissa jo nyt 90 prosenttia saa niukan toimeentulonsa maanviljelystä, eikä kolujakäymätön nuoriso lupaa maalle paljon valoisampaa tulevaisuutta. Suuri kouluttamaton väestönosa, joka on kykenevä lähinnä ruumiilliseen työhön monimutkaisempien teollisuustuotantoprosessien valuessa muihin Itä Afrikan Unionin maihin tai Aasiaan, pitää Burundin jatkossakin yhtenä köyhimmistä maista; pahimmassa tapauksessa tämä tarkoittaa sitä, että Burundin bruttokansantuote koostuu myös tulevaisuudessa sen tuottamista raaka-aineista (lähinnä raakakahvi ja -tee, jotka muodostavat jo nyt 90 prosenttia maan käymästä ulkomaankaupasta) maailmanmarkkinoille ja näin ollen sen talous on edelleen erittäin haavoittuvainen, sen ollessa riippuvainen vain muutamasta artikkelista ja niiden hintojen heilahteluista raaka-ainemarkkinoilla. Burundilla ei juurikaan ole luonnonvaroja, joten Ruandan tapaan sen tie ulos köyhyysloukusta näyttäisi olevan koulutettu väestö, jonka avulla se voisi houkutella ulkomaalaisia investoijia ja tarjota osaajia Itäisen-Afrikan kasvaville markkinoille.

Fida on tukenut Burundissa paluumuuttoa ja Kirundon alueella (lähellä Ruandan rajaa) on tänävuonna rakennettu vähän vajaat parisataa taloa paluumuuttajille. Avunsaajia haastatellessa Karkki oli kiinnostunut kuinka avunsaajien mielipiteet on otettu suunnittelussa ja toteutuksessa huomioon, ja mitkä ovat olleet prosessin kipukohtia.

Kuvia, jotta mielinkiinto blogiin säilyy :)

Tässä muutama kuva asunnostamme, jotta lukijat saavat hieman kuvaa missä me nyt sitten käytännössä oikeen ollaan. Tosin etsimme paraikaa uutta asuntoa, joka toivottavasti löytyy seuraavan viikon kuluessa, mutta laitetaan siitä sitten lisää kuvia :-)

Tässä kuva meidän terassilta. Se on kiva henkireikä muuten kosteusvairioisessa asunnossa. Naapurin talo, joka näkyy kuvassa on kuulemma jonkinlainen vierastalo, josta saapi vuokrata huoneiston.Näkymää pihalle terassilta.

Näkymää terassilta pihallepäin

Olohuone

Mätä keittiö

Makkari

"Takapiha"

Semmoista.

Nyt aurinkoista sunnuntaipäivää nauttimaan ulos kävelylenkille. Kävelyllä ollaan viimeksi ehditty käymään syyskuun lopussa, aikakin lähteä liikkumaan.

Reissu takana asunnon metsästys edessä

Pitkän hiljaiselon jälkeen on aika palata blogin ääreen. Hiljaisuutemme ei ole johtunut haluttomuudesta kirjoittaa, vaan yksinkertaisesti olemme olleet nykyteknologian (lue internetin) ulottumattomissa. Burundin seminaarin jälkeen saimme Helsingin päätoimistosta vieraita. Humanitaarisen avun päällikkö tuli kenttävisiitille ja hänen kanssaan kävimme kaikissa kolmeen maan humanitaarisen avun kohteissa. Kongon aivan pohjois-osassa Benissä emme tosin ehtineet käydä, mutta se hoituu ehkä ensi keväänä.

Burundissa kävimme katsomassa kouluja joita on rakennettu, sekä taloja, joita on rakennettu paluumuuttajille. Avunsaajat ovat itse osallistuneet talojensa rakentamiseen. He ovat tehneet talojen mutatiilet.

Kongon demokraattisessa tasavallassa (DRC) kävimme tutustumassa pääasiassa Fizin alueen työhön. Kongon matka oli meille ensimmäinen, joten hieman jännitystä oli ilmassa. DRC:ssa puhutaan pääasiassa Suahilia ja ranskaa, joten yhteisen kielen löytyminen oli hieman haasteellista. Onneksi meillä oli mukana kaksi suahilin taitoista miestä.

DRC:n kaupunki Goma, Pohjois-Kivussa on jälleen rakennettu laavakiven päälle. Kaupungin vieressä on tulivuori, joka purkautui viimeksi 2000 luvun alussa. Sen jälkeen monet talot ovat rakennettu uudelleen laavakiven päälle. Kysyimme paikallisilta mikseivät he rakenna kaupunkia jonnekkin muualle ja vastaus oli, että vuori on osa kaupunkia ja sen kanssa pitää vain oppia elämään. Näinkin voi asian nähdä. Goman liepeillä on edelleen pakolaisleirejä joissa maan sisäiset pakolaiset (hieno sana näistä henkilöistä on Internally Displaced persons IDPs) oleskelevat, koska eivät voi levottomuuksien vuoksi palata kotikylilleen.
Ilman kielitaitoa selvitin muutaman naisen taustoja. He olivat Pygmejä ja huomasin, että kylässä oli pääasiassa pieniä lapsia ja naisia sekä muutamia työikäisiä miehiä. Kysyin yhdeltä naiselta, joka kantoi pientä lasta selässään, että missä lasten isät ovat. Nainen sanoi, että soldier, ja Kinshasha. Eli lapsen isä on Kongon armeijan sotilas. Kongon alueella on niin monia eri joukkoja, jotka taistelevat (ties mistä), että monet joukot ovat saaneet omat nimensä. Kinshashan joukot, naapurimaiden joukoilla on omat nimensä, kuten on Kongon maan sisäisillä eri joukoillakin. Nyt mukaan on myös tullut taistelemaan Ugandansta pois ajetut LRA:n joukot. Aika moinen sekamelska ja humanitaarinen kriisi.
Pienistä asioista huomasi myös, että Kongossa naisen asema on todella huono. Nainen ei ole lähes minkään arvoinen. Varsinkaan, jos hänellä ei ole lasta tai edes naimisissa.
Etelä-Kivun alueella tutustuimme kouluhin, joita suomen ulkoministeriö on ollut rahoittamassa ja paikallinen kumppanimme esitteli meidät ja minun kohdalla esittelyssä mainostettiin sitä, kuinka kaunis tämä nainen on, ja etenkin sitä, että hän on päässyt naimisiin. Sille taputettiin ja hurrattiin, että minut on joku huolinut vaimokseen. Asiassa on ydin ja se oli, että naisten pitää myös päästä kouluun, ja minä olit tietenkin saanut miehen, koska oli päässyt kouluun, mutta ilman koulutusta ei olisi voinut päästä naimisiin. Hyvä asia sinänsä ja tärkeä aihe. Yleensä perheet lähettävät vain perheen pojat kouluun, joten en viitsinyt puuttua esittelyyn sen koommin. Vain yhdessä luokassa pyysin puheenvuoroa ja kannustin tyttöjä opiskelemaan, koska se voi mahdollistaa heille paremman tulevaisuuden ja enemmän mahdollisuuksia yms.
Etelä-Kivun alue oli kokemus. Tie Fiziin oli pitkä ja monivaiheinen. Ylitimme autolla noin kolme jokea (en olekkaan sitä ennen harrastanut). Ja tie oli no, ei ehkä suomen mittapuun mukaan tie, mutta sen kaltainen ainakin. Tie oli välillä kivikkoa ja onneksi auton renkaat ovat hyvät ja ne kestivät kivikossa ajelun. Välillä tie oli kuin hiekkarannassa oli ajanut ja jälleen se saattoi muuttua kivikoksi, jossa on isoja monttuja tai hyppyreitä. Se oli elämys. Maisemat olivat kuitenkin kauniit, koska tie meni järven reunaa pitkin!
Vettä, hiekkaa, aurinkoa ja palmuja, sekä ihmisiä.
Fizin Barakassa on esillä lähes kaikki humanitaariset järjestöt. YK:n eri osatoilla on toimistot Barakassa sekä monilla kansainvälisillä NGOilla (Non Governmental Organization). Tällä kertaa emme ehtineet vierailla näissä järjestöissä, koska meillä oli tiukka virallinen aikataulu, mutta tammikuussa on tarkoitus mennä viikon mittaiselle visiitille ja keskustella muiden toimijoiden kanssa Etelä-Kivun humanitaarisesta tilanteesta. Kyllä matkalla huomasi, että konfliktin aineksia on, koska meitä ei tullut mennessä eikä tullessa muita autoja vastaan, kuin muiden NGOiden sekä YK rauhanturvajoukkoja (joilla oli isot konekiväärit auton katolla). Meillä ei asesaattuetta ollut, mutta meillä oli paikallisen kumppanin edustajia mukana ja matka meni oikein rattoisasti. Onneksi kumppanit olilvat mukana, koska meidän auto pysäytettiin kolmesti matkan aikana. Ajoimme Ruandan rekisterissä olevaa autoa ja se ei esimerkiksi onnistu Pohjois-Kivussa (Ruandalaiset eivät ole poliittisista ja historiallisista syistä kovassa huudossa Kongossa), mutta Etelä-Kivussa autolla voi varauksella ajaa. Poliisit pysäyttivät meidän ja pyysivät "lahjuksia" tai kuten he sen ilmaisivat "I am hungry". Onneksi usein poliisi tunsi jonkun autossamme olevista henkilöistä ja saimme jatkaa matkaa, ilman maksua. Nyt ymmärrän mikä etu on työskennellä paikallisen kumppanin kanssa. He elävät arkea siinä maassa jossa me yritämme tehdä humanitaarista työtä. He tuntevat kansansa ja tapansa. Ja heillä on suhteita. Meidän tapauksessa paikallinen kumppani on Kongon kirkko, jossa on lähes miljoona jäsentä ja kirkkoja joka kylässä. Eli ihmiset tuntevat heidän ja kumppani elää kansan parissa, ruohonjuuritasolla. Humanitaarinen apu kuuluu kaikille ei vain tietyn kirkon väelle ja se oli selvyys kumppanille. He kertoivatkin, että monet avunsaajista ovat tietyillä aluella muslimeita. Yksi meidän tehtämme monitoroidessa kohteita onkin katsoa, että apu menee sitä kaikista eniten sitä tarvitsiville ilman syrjintää tai suosintaa.

Nyt meillä on edessä asunnon etsintä. Olemme jo käyneet katsomassa useita asuntoja, mutta kaikki asunnot ovat täällä valtavan kokoisia. On vaikea löytää taloa tai asuntoa, jossa olisi alle 4 makuuhuonetta. Nyt olemme nähneet muutamia joissa on vain 3 makuuhuonetta ja luulen että niistä vuokraamme jonkun ja teemme yhdestä makuuhuoneesta toimiston. Eli sitten jää vielä yksi makuuhuone vieraita varten. Vink, vink, Kaverit, tulkaahan nyt kylään!!!
Muutto on homeen vuoksi ja sen vuoksi, että emme viihdy asunnossa. Tämä nykyinen talo on kärsinyt vesivaurioita ja se on valtavan kokoinen (4 makuuhuonetta, 3 kylpyhuonetta, erillinen toimisto jne). Ehkä jossain pienemmässä olisi kodinomaisempi olo ja Ruotsissa asuessamme asuimme 25 neliön asunnossa lähes 2 vuotta ja siellä oli kotoisampaa kuin tässä valtavassa talossa. Ongelmansa siinäkin tietysti. Pitäkää peukut pystyssä, että joku kiva ja kohtuuhintainen löytyy (koska rahallahan saa mitä vain, mutta mieluiten se annettaisiin avunsaajille).

Bujumbura, baby!

Pääsimme irti Nairobin Methodist Guesthousen otteesta. Seuraavaksi meidän vangitsi Brackenhurstin viileä vuoristoilma. Ei, emme matkustaneet Saksaan, vaan Limuruun, joka sijaitsee noin tunnin ajomatkan päässä Nairobista. Viikon verran vietimme aikaa muiden fidalaisten kanssa. Brackenin kohokohta oli vierailu teefarmilla! Mitkä maisemat! Farmi oli hieman yli satavuotta vanha. Saimme nauttia hyvästä ruoasta, seurasta ja miljööstä. Koko maittava lounas oli teefarmin omaa tuotantoa, eli luomu meininki. Herkkua.

Brackenin jälkeen pääsimme yhdeksi päiväksi Kigaliin. Päivä meni pyykkiä pesten ja käytännön asioita hoitaessa. Kigalipäivän jälkeen, sunnuntaina, otimme auton allemme ja kolme Ruandalaista naista takapenkille ja suuntasimme kohti etelää. Matkamme määränpäänä oli Bujumbura, Burundi. Matka meni rattoisasti, vaikkakin välillä taivas antoi vettä kuin saavista kaatamalla. Matkalla näimme myös onnettomuuksia. Näimme kolme rekkaa poikittain, kyljellään tien poskessa. Meidänkin alle meinasi jäädä poika pyörineen. Poika väisti edellämme ajavaa isoa bussia ja kaatui suoraan eteemme, mutta onneksi viime hetkessä teimme väistöliikkeen ja poika pomppasi pois alta. Muutenkin ihmiset kävelevät keskellä katua eivätkä he ole moksiskaan lähestyvästä autosta.

Bujumburan kaupunkia ympäröi korkeat vuoret, mutta itse kaupunki on vuorten välissä laaksossa, jonka laidalla on Tanganika-järvi. Maisemat olivat henkeäsalpaavat, kun pujottauduimme vuorten rinteitä ylös ja alas, kunnes korkealta näimme laakson ja kaupungin avautuvan edessämme. Vuoret ovat noin 2000-2400 metriä merenpinnan yläpuolella. Koska Bujumbura on laaksossa vuorten ympäröimä on se myös erittäin kuuma. Paikalliset sanovat, että kaupunkia rakentaessa ei huomioitu sitä, että laakso on erittäin hedelmällistä maaperää ja se olisi pitänyt jättää viljelymaaksi.

Olemme jälleen osallistuneet saminaariin ja ensimmäisenä päivänä pidimme muutaman luennon. Karkki luennoi katastrofivalmiuden termeistä ja määritelmistä. Wade puolestaan luennoin haavoittuvista ryhmistä ja heidän huomioimisestaan humanitaarisessa avussa ja katastrofivalimiudessa. Taisimme myös päästä paikallisuutisiin :-)

Väliajoilla ollemme yrittäneet tehdä "oikeita" töitä. Mutta olemme myös nauttineet luonnosta ja lämmöstä. Eilen illalla seurasimme kuinka haukka nautiskeli lounasta puun oksalla. Ja tänään seurasimme haukkojen ja muiden pienempien lintujen kosiopuuhia. Oli aika hellyyttävää kun yksi harakka otti maahan pudonneen kukan nokkaansa ja tarjosi sitä toiselle harakalle. Tämän jälkeen he sitten pöyhistelivät aikansa ja tepastelivat rinta rinnan. Olemme (etenkin Karkki) ihailleet myös upeita kukkia ja niiden väriloistoa.

K&V

Elossa

Hej alla kära bloggare,

olemme hengissä. Kaksi raskasta seminaariviikkoa takana.
Aloitimme matkamme lauantai-iltana Kigalista, josta lensimme Nairobin ja Amsterdamin kautta Tukholmaan. Arlandasta hyppäsimme junaan kohti pohjoista. Noin kaksikymmentä tuntia matkaa takana ja saavuimme uneliaaseen Härnösandiin.

Härnösand on pieni idyllinen rannikkokaupunki, jossa on keskellä kaupunkia upea kirkko. Oli rompskua kävellä kirkon puistossa ja kuunnella jaloissa suhisevia syksyn värittämiä lehtiä. Oli virkistävää kävellä tutussa pohjoismaisessa miljöössä, jossa kaupunkiarkkitehtuuri oli tunnistettavissa, ja asiat olivat totutuilla paikoillaan. Tämä helpotti kaupungissa navigointia, mikä oli helpotus sillä jo Kigalissa olimme laatineet pitkän ostoslistan. Ensimmäisenä Karkki osti itselleen farkut, koska omisti vain yhdet pitkät housut ja pohjolaan oli tullut jo kylmä. Eli hamekausi taisi olla jo päättynyt.

Seminaarin aiheena oli Humanitaarinen apu ja Kansainvälinen humanitaarinen laki. Kurssi oli puitteiltaan ja sisällöltään vähintäänkin kiitettävä. Opimme paljon uutta ja tutustuimme alalla työskenteleviin kollegoihin. Kurssi ei antanut niinkään käytännön työkaluja, mutta auttoi muodostamaan teoreettista kokonaiskuvaa alasta.

Viikonloppuna saimme viettää yhden välipäivän Tukholmassa nauttien kaupungin vilskeestä ja mittaillen tuttuja katuja.

Tukholmasta suuntasimme nokkamme Amsterdamin kautta Nairobiin, jossa olemme olleet tämän viikon. Nairobissa olemme osallistuneet seminaariin, jonka aiheena on Katastrofivalmiuden kasvattaminen. Toimimme ensimmäisenä ja toisena päivä luennoitsijoina muutamalla tunnilla. Aihe on ollut mielenkiintoinen ja seminaari osallistujat ovat tehneet intensiivisesti töitä iltamyöhään asti. Viikko on ollut raskas, koska olemme tehneet töitä lähes kaikki väliajat ja illat (poislukien tiistai-ilta jolloin esimiehemme vei meidät syömään sushia ja suklaakakkua Karkin tervetulon kunniaksi).

Huomenna saamme auton allemme ja lähdemme kohti Brackenhurstia, joka on pieni idyllinen saksalainen kylä keskellä Keniaa. Odotamme kovasti ensi viikon koulutuksen antia ja etenkin muutamia luentoja joiden aiheena on rauhanrakentaminen. Toinen asia jota erityisesti odotamme ensi viikolta on Teefarmilla vierailu!!

Nyt lähdemme Methodist Guesthousin mustasukkaisesta otteesta (emme juurikaan ole täältä viikkoon poistuneet) kävellen tutustumaan ympäröiviin kortteleihin.



Kirjanurkkaus:

Ruotsin tuliaisina tarttui mukaan Blackwater, jota Valtteri parhaillaan kahlaa läpi; Varför mödrar man sin dotter, jota Karkki lukee vessalukemisena; Pela (samasta aihepiiristä kuin edellämainittu); ja, Ground beneath her feet.

Amsterdamin lentokentältä nappasimme pientä maksua vastaan Coelhon Zahir, joka on Karkilla iltalukemisena, Baking cakes in Kigali (Ei ruokakirja) ja Falconen Meren katedraali.

Nairobista nautimme vanhanajan kirjakaupan tunnelmasta. Vanha jatsi soi taustalla ja seinät olivat kirjaimellisesti vuorattu kirjavuorilla, joita kahlasimme muutaman tunnin lävitse. Yksi kirja tarttui matkaan. Orbinkin An imperfect offering, jota meille suositeltiin Härnösandissa.

K&W