Häiriköistä ja muutamasta muusta seikasta

Olemme saaneet pihapiiriimme kaksi häirikköä. Nämä kiusanhenget ovat keksineet mukavan leikin meidän päänmenoksemme: aamulla, viidenaikaan, kun rem-sykli on juuri parhaimmillaan (viidenaikoihin syntyvät tunnetusti juuri kaikkein elävimmät ja mielenkiintoisimmat unet), käydäänpä naputtelemassa Karkin ja Valtterin makuuhuoneen ikkunaa ja ilvehtimässä. Lopuksi lennellään ikkunaa päin ja sitten pyyhälletään äkkiä karkuun läheisen puskan suojiin. Pitkin päivää, voi sitten leikkiä hippaa ja käydä nokkimassa ikkunaa – ihan vaan huvin vuoksi, ja tietysti tämä kaikki on hyvää harjoitusta seuraavaa aamua silmällä pitäen.

En tarkkaan ottaen tiedä, mikä on homman nimi. Ilmeisesti auringon paistaessa sopivasti, hivenen tummennetut ikkunalasit heijastavat, toimien peilinä ja parivaljakko käy ihailemassa itseään ja haastamassa riitaa peilikuvansa kanssa. Epäilen kuitenkin, että tästä ei ole kyse, vaan linnut ovat kuulleet, että olemme muuttamassa ja päättivät järjestää ikimuistoiset viimeiset päivät.

Noknok noknoknok. Klonk!

Olemme pitkän ja uuvuttavan asunnonmetsästyksen seurauksena löytäneet vihdoin meille sopivan asunnon. Tämä tuleva kotimme sopii kokonsa puolesta meille paremmin kuin nykyinen suurperheelle rakennettu talo. Talossa on pieni takapiha ja etupihalle mahtuu juuri ajamaan auton ja hyvässä lykyssä kääntämäänkin auton, niin ettei sitä tarvitse peruuttaa tielle. Uusi paritalonpuolikkaamme on mukavalla asuinalueella ja onneksemme saamme heittää hyvästit nykyisen kotimatkamme viimeisille parinsadan metrin rynkytykselle huonolla tiellä – tämähän tunnettaan näillä leveysasteilla myös Kongolaisena tanssina. Auton vatkatessa eteen ja taakse (mutta ennen kaikkea sivuttain) iskee ärsytys: Eikö riitä, että työmatkoilla joutuu kestämään satoja kilometrejä huonoja teitä (ja seuraavan päivän kauheaa pääkipua kun niskat ovat ihan jumissa)? Luulisi, ettei tämän lisäksi olisi mitään tarvetta heittäytyä rajuun tanssiin joka päivä, kun on palaamassa kotiin joiltakin askareilta. Varsinkin, kun Kigalissa tiet ovat suurimmaksi osin jotensakin kelvollisessa kunnossa, Afrikan mittapuulla päätiet ovat suorastaan loistavia.

Mietittäessä asioita, joita vanhasta talostamme tulee ikävä, olemme lienee molemmat Karkin kanssa samaa mieltä, että näitä häirikkölintuja (Tiuhtia ja Viuhtia) tulee ikävä! Listalle voidaan varmaankin laittaa myös satunnaiset mylvähtelyt, joita ulkoa meille kantautuu, naapurin lehmien tullessa etsimään laidunpaikkaa lähellä olevilta tienpientareilta. Syystä tai toisesta tämä saa joka kerta hymyn kirpoamaan huulille. Kigalissahan ei juuri lainkaan näe lehmiä, ei varsinkaan näin lähellä keskustaa, mutta joku naapurustossamme on sitä mieltä, että toki lehmiä voi kaupungissa pitää, siinä missä kanoja tai vuohiakin. Kanoja ja vuohia näkee yleensä vähän köyhemmillä alueilla (nehän ovat mainio tulonlähde tai keino monipuolistaa perheen usein yksipuoleista ruokavaliota), mutta lehmät ovat jokseenkin kalliita ja jos kaupunkilaisella on varaa lehmiin, hänellä todennäköisesti on myös varaa olla pitämättä niitä. Lehmien pitäminen kaupungissa ei ole mikään kaikkein yksinkertaisin asia ja liekö laillistakaan(?). Lehmät tarvitsevat paljon tilaa ja kaupungissa maa on kallista verrattuna maaseudulle, ja siinä missä maaseudulla muutaman lehmän tuotolla – yhdistettynä pieneen keittiöpuutarhaan – keskikokoinen perhe elää varmaankin ihan mukavasti, voi Kigalissa olla tiukkaa maksaa kaikki juoksevat kulut.

Toisaalta, lehmät ovat osalle ruandalaisista tärkeä (usein jopa keskeinen) osa identiteettiä. Maito on karjankasvattajille niin tärkeä osa jokapäiväisiä rutiineita, että ilman maitoa (ja siis oikeastaan lehmää) sosiaalinen elämäkin kärsii; mitä tarjota vieraille, jos ei ole maitoa. Matkoilla olemme huomanneet, että ruandalaiset juovat ruuan kanssa maitoa. Jos on isompi seminaari, jossa on useasta Afrikan maasta osajanottajia, ovat ruandalaiset ja burundilaiset helppo tunnistaa joukosta viimeistään siinä vaiheessa, kun aletaan jakaa maitoa – heidän edestään löytyy nopeasti tyhjenevä lasi maitoa. Eikä mitä tahansa maitoa, vaan ikivugutoa! Tämä sanahirvitys on tuoretta maitoa, jota on käytetty vuorokauden verran ja ravisteltu niin, että se tulee paksuksi ja kuohkeaksi. Maultaan se löytyy jostain piimän ja fetajuuston välimaastosta. Oikeastaan ihan hyvän makuista ja täydentää mukavasti montaa ruokalajia, mutta seurustelujuomana, kun otetaan vastaan vieraita, ikivuguto ei ole se, mitä tarjotaan, vaan TEE! Afrikkalainen tee onkin vertaansa vailla! Ei siis Afrikasta tuleva tee vaan tee afrikkalaiseen tapaan: runsaasti lämmintä maitoa ja hyvää haudutettua mustaa teetä maustettuna inkiväärillä – SUOSITTELEN. Itse asiassa, myös inkiväärillä (ja hivenellä tummaa suklaata) maustettu maitokahvi on kokeilemisen arvoista.

Meiltä kysyttiin, kun ystävämme täällä kuulivat, että muutamme (tai oikeastaan he olivat mukana asunnon metsästyksessä kaikilla sielun ja ruumiin voimillaan), tulevatko he auttamaan uuden asunnon hiirien karkotuksessa. Ruandalaisen tavan mukaan, ennen uuteen asuntoon muuttamista järjestetään juhlat, joissa "karkotetaan hiiret." No, koska muutto tapahtui lopulta lyhyellä aikataululla vuokrasopimuksen allekirjoituksesta, ja koska porttimme sisäpuolella alkaa kulttuurinen Suomi, järjestämme tupaantuliaiset – niin kuin kulttuurimme vaatii. Kulttuurista (siis suomalaisesta kulttuurista) puheen ollen, pääsemme nauttimaan 6. päivä itsenäisyyspäivän juhlista. Ruandan Suomen kunniakonsuli sai naapurimaan konsulaatista anottua rahaa juhlien järjestämiseksi, ja eilen meille tipahti kutsu. Tänään tai viimeistään huomenna pitää ilmeisesti lähteä etsimään Karkille jotain päälle pantavaa – onneksi Karkilla tuntuu olevan hyvä kutina, mistä oikea vaateparsi löytyy!

Menetimme muuten muuton yhteydessä tiimistämme yhden henkilön – nimittäin yövartijamme. Hyvä vaan, että lähti! Ei siinä, että meillä olisi mitään henkilökohtaista häntä vastaan, mutta miehen taidot ja koulutus menevät ehkä hivenen hukkaan meidän palveluksessamme. Hän on koulutukseltaan lakimies ja vihdoin häntä lykästi ja tästä eteenpäin Mr. D palvelee valtiota oikeuskirjurina, korkeimmassa oikeudessa.

Voiko muuten A Love Song for Bobby Longia katsoa haluamatta lähteä seuraavalla lomamatkalla New Orleanssiin? Muutaman kerran olemme elokuvan katsoneet ja taas eilen totesimme, että niin vahvatunnelmainen raihna on kyseessä, että pitää mennä paikanpäälle joku päivä käymään. Kuka lähtee mukaan? Niko ja Henna-Mari?

Emme kumpikaan välitä juurikaan Travoltan näyttelijäntyöskentelystä, mutta kyseisessä elokuvassa hän on karismaattinen, terävä ja täynnä karismaa. Tarinan kerronta, loistavat näyttelijänsuoritukset, höyryävä teekuppi toisessa ja hyvää tummaa suklaata toisessa kädessä luovat yhdessä sellaisen tunnelman, jonka avulla voi hetkeksi unohtaa työpöydällä odottavat paperikasat, kymmenet vastaamattomat sähköpostit, sekä ympäröivän maailman epäoikeudenmukaisuuden ja nauttia tarinankerronnasta, jota musiikki ja miljöö tukevat. Voidaankin kainostelematta todeta, että musiikki ja New Orleansin nuhjuiset talot ovat henkilöhahmoja kerronnassa, joilla on oma tarinansa kerrottavanaan – suosittelen myös tätä (en tosin tiedä sopiiko elokuva yhteen afrikkalaisen kahvin kanssa).