Sansibar

Sansibar on mausteiden saari, jonka tärkein viljelyartikkeli on perinteisesti ollut neilikkaa, jonka myyntiä valtio mustasukkaisesti valvoo. Itseasiassa valtiolla on monopoli neilikan myynnissä ja viljelijöiden tulee myydä satonsa valtiolle kiinteään hintaan, jolta jälleenmyyjät ja tuotteiden jatkokäsittelijät voivat raakaneilikkaa ostaa.

Myös paikallisen vanilijan huhutaan olevan ihan kelvollista ja urhoolliset matkalaiset tekivät siihen lähempää tuttavuutta vanilijakahvin kautta.

Hikisen päivän jäkeen myös kookos oli tervettullut lisä juomavalikoimaan.

Toppen
Kaupunki. Ei mahda mitään, viihdyn kaupungissa. Rannalla ei tullut käytyä kuin kaksi kertaa; jouluaattona käytiin illallistamassa erään hotellin rantahietikolla ja joulupäivänä kävimme nauttimassa joulupäivän aterian jälkeen (kinkkua, laatikoita, kalaa ja rosollia [niille, jotka siitä pitävät]) maisemista ja virvokkeista suomalaisporukalla. Muuten nautimme ja imimme itseemme kaupungin rosoisuutta ja atmosfääriä. Ensimmäinen mielenyhtymä Stone Townista huusi Lissabonia. Myöhempi asian tarkempi tutkailu osoitti ensimmäisen assosiaation hyvinkin teräväksi; Lissabonin ja Stone Townin välillä voi löytää paljon yhtymäkohtia: meri (vaikkakin eri meri); arabivaikutteet, kaikkine väreineen ja muotoineen; tietty ränsistyneisyys, joka luo kaupungeille boheemin, hivenen uneliaan vaikutelman; sekä, kaupunkistruktuuri, joka heijastelee kaupunkien monipolvista historiaa, henkien edellisten sukupolvien jälkeensä jättämää maailmaa, luoden kummallekin kaupungille oman, ainutlaatuisen miljöön jossa on paljon tuttua ja toisaalta jotakin salaperäisellä tavalla kiehtovaa.

Kaupunkistruktuurissa – vaikkakin alue mutkaisine ja kapeina kujineen nielaisi helposti tarkkaamattoman matkalaisen useiksi tunneiksi syövereihinsä – oli jotakin helposti lähestyttävää. Liekö eurooppalaisten vaikutus kaupunkirakentamisessa saanut aikaan sen, että toisin kuin monet afrikkalaiset kaupungit, jotka enneminkin työntävät luotaan, Sansibar City tuntui toivottavan meidät avosylein tervetulleeksi.

Merenelävät. Hummeria, graavilohta, tonnikalaa, katkarapuja, rapuja, mustekalaa, kalaa. Päätimme jo Kigalissa, että lomalla nautitaan ja syödään merestä; ainoastaan yhtenä päivänä lounas oli jotain muuta kuin merenantimia. Tuolloin puolitimme kasvispitsan, säästäessämme mahaa illan viiden ruokalajin menyylle.

Äyriäispasta osoittautui yllättävän hyväksi, samoin lounaaksi nautittu herkullinen ja ruma saksiniekka. Hummeri oli, valkosipulivoin kera, niin herkullinen kuin pitikin, mutta ylivoimaisen voiton vei kuitenkin savustettu tonnikalapihvi. Pieneksi pettymykseksi useassa paikassa ruoka – myös niissä keittiöissä, joita oli kehuttu innovatiivisiksi – osoittautui hyväksi, mutta niistä puuttui tietty särmä, koukku joka olisi saanut yllättymään. Esimerkiksi äyriäispasta suorastaan huusi mausteeksi hitusta raastettua sitruunankuorta ja ohuenohuita inkiväärilastuja. Mielikuvituksellinen suahilikeittiön ja maailman makujen yhdistäminen tarkoitti turhan useassa paikassa suahililisukkeiden lisäämistä lautasenreunalle, jonne ne meiltä usein myös jäivät. Nämä meidän ”seminaariruoaksi” ristimät lisäkkeet ja niiden yletön (pakko)syönti saa pysyä seminaarien pakollisena pahana, sivutuotteena, joka on vain hyväksyttävä (vatsatautien, ja loisten ohella) työhön kuuluvana velvoitteena. Kuitenkaan lomalle ja vapaa-aikaan ne eivät ole tervetulleita.

Honeymoon sviitti. Merinäköala kattohuoneistosta. Antiikkiset huonekalut. Suihku, hikisen päivän päätteeksi tähtitaivaan alla. Voiko näissä olosuhteissa lomalla olla rentoutumatta!?

Botten

Turismi, tuo useiden paikkojen syöpäläinen on samaan aikaan pelastus ja kirous monille. Sansibarilla turismi on aiheuttanut kaksi suurta kiistan aihetta. Ensinnäkin vesi, tuo elämän ihana eliksiiri, aiheuttaa kiistoja paikallisten ja turismin mekkojen, hotellien, välillä. Vesi on arvokas luonnonvara, josta yhä kasvavat turistimassat kilpailevat paikallisten kanssa. Yksi turisti käyttää keskimäärin 180 litraa vettä päivässä, pahentaen jo ennestään saarella vallitsevaa pulaa puhtaasta juomavedestä.

Toinen suuri konfliktien aiheuttaja on osittain liitoksissa veteen – nimittäin pullotettuun veteen, tai oikeammin vesipulloon. Sansibarilla on vain yksi kaatopaikka, jonka äärirajoja turistivirrat koittelevat; Suuren jätemäärän (ja jätteiden kuljetuksen puuttumisen) seurauksena on syntynyt useita uusia kaatopaikkoja. Törmäsimme yhteen näistä lukuisista vieraillessamme saaren historiallisessa arabilinnoituksessa (saaren rikas ja monipolvinen historiahan oli yksi syistä, miksi päätimme jalkautua Sansibarille); linnoituksen tornit (ne jotka eivät olleet turistikrääsän näyttämöinä) pursusivat roskaa, samoin sisäpihan nurmikenttä.
Sansibarilla turismi on synnyttänyt (epävirallista)työtä, mutta samalla, suhteellisen helpolla tulevan rahan toivossa luonut myös uuden aggressiivisen ryhmän – kutsutaanpa heitä nyt sitten vaikka turistinkuppaajiksi – joka toivoo saavansa ruokaa pöytään samalla tavalla kuin ne tuhat ja yksi muuta saman elinkeinonharjoittajaa, jotka kamppailevat niistä murusista, joita armollinen turisti heille kantaa. Turisti sanelee, mikä on arvokasta ja hyödyllistä, tappaen luovuuden ja yksilöllisyyden, synnyttäen järjestelmän, jossa jäljitelmästä on tullut parempi kuin alkuperäinen. Ikivanhoja (usein jo haudattuja) traditioita kaivetaan uudelleen esiin ja esitetään osana ”autenttista,” juuri tälle paikalle ominaista elämänmenoa. Turisti huumaantuu ja Nikon laulaa, ”näin ihmeellistä on elämä täällä kaukana kotoa.” Vieraasta tehdään eksoottista tai demonista aina tarpeen mukaan, ja sitä tyrkytetään joka kojusta ja kainalossa kulkevasta pussista eksotiikan janoiselle matkaajalle.

Katukaupustelu tuo ristiriitainen taiteenmuoto. Ostaako ja tukea epävirallista taloutta, joka on Afrikassa monien elinehto, vai ostaa usein moninkertaiseen hintaan samat rojut liikkeestä joka saattaa maksaa verot ja näin ollen tukea yhteiskunnan kehitystä (olettaen tietenkin, että verorahat käytetään yhteisen hyvän saavuttamiseksi, eikä harvojen henkilökohtaisten etujen/hyvinvoinnin parantamiseksi). Sansibarilla, ainakin Sansibar Cityssä tämä kaupustelu on viety äärimmilleen; tuntui olevan mahdotonta löytää ruokapaikkaa, jossa ateriaa, tai leppoisaa jutustelua ei keskeyttänyt nälkiintynyt (ja tietenkin orpo ja kaikissa mahdollisissa vaikeuksissa oleva) katukaupustelija, joka laulaa lurautti pätkän Suahilikulttuurin kuuminta (turisti)hittiä (ilmeisesti sama kappale on ollut [ainoa?] hitti koko kuluneen vuosikymmenen) ja toivoi meidän ostavan kyseisen kappaleen sisältävän levyn tai milloin mitäkin turistirihkamaa ja näin ”sponsoroida” häntä vaikeiden aikojen yli. Ilmeisesti jotkin elämänkoettelemukset ovat toisia tarinoita vakuuttavampia ja nämä tarinat (hiukan varioituina) kulkevat kaupustelijalta toiselle yrittäen koskettaa kuulijan sydäntä ja sydämenpäällä, povitaskussa olevaa lompakkoa.

Voiko kukaan näitä tarinoita kuullut väittää, ettei suullinen tarinankerronta voisi enää hyvin Afrikassa? Mielestäni nämä taitavasti kerrotut, sydäntä raastavat, kertomukset elämän kaltoin kohtelemasta antisankarista ovat Afrikkalaisen tarinankerronnan taidonnäyte; kertoja tunnustelee kuulijaansa ja vie tarinaansa siihen suuntaan, joka näyttää ilmeisimmin uppoavan kuulijaan. Kertoja punoo juonenkäänteitä, jotka sekoittuvat todellisuuteen, ja lopussa tarinan sankari, kuuntelija, puuttuu tapahtumien kulkuun sormeillen kukkaronsa nyörejä (onko muuten kenenkään muun kuin Karkin kukkarossa enää nykyään nyörejä??) tietäen, että onnellinen loppu vaatii hänen epäitsekästä panostaan. Sankarin raskas viitta vaatii uhrauksia ja tietoisuus siitä, ettei kukaan toinen voi täyttää hänen paikkaansa synnyttävät uroteon, josta puhutaan vielä pitkään; siitä kerrotaan legendoja ja mikä tärkeämpää, hiotaan strategioita, joilla saadaan muistakin hyväuskoisista sisäinen sankari esiin.