Ugandasta

Uganda, tuo Ruandan pohjoinen rajanaapuri, on kaiken kaikkiaan hyvin erilainen maa kuin nykyinen asemapaikkamme. Tulin tähän johtopäätökseen useiden kuulemineni tarinoiden ja tekemineni havaintojen jälkeen. Ugandassa kaikki on toisin! Esimerkiksi noituus on osa ugandalaisten jokapäiväistä elämää ja tämä heijastelee myös ikävällä tavalla Kampalan katukuvaan; turhan paljon nuoria lapsia kerjää kaupungin kaduilla. He ovat viety kotoaan ja myytävänä. "Virheettömät yksilöt" – tai oikeastaan heidän ruumiinosat – kelpaavat erilaisille puskapuoskareille ja noitujille. Näitä lapsia tarvitaan voimallisiin uhrimenoihin kääntämään konkurssiin ajelehtivan yrityksen suunta voitolliseksi, siinä missä pääsemään irti hankalista naapureista tai olemaan avuksi lapsettomuuteen. Osaa nuorista tytöistä, jotka eivät päädy pimeydenvoimien uhrialttarille, odottaa puolestaan Kampalan irstaat lihamarkkinat, jotka avautuvat iltaisin. Nämä baarien täyttämät kadunpätkät pullistelevat eri-ikäisiä naisia (joista useat ovat vasta tyttösiä) valmiina myymään sielunsa pienestä rahasummasta rikkaalle riistäjälle. Ruokkivatko yritykset ja järjestöt tätä toimintaa lähettämällä yksinäisiä työntekijöitä kauaksi kotoa? Nytkin ajaessamme ohi yhden "tyttökadun" näemme kuinka useita yksinäisiä valkoisia on jalkautunut näille kaduille etsimään yöpurtavaa ja -seuraa.

"Valkoisen syy!" tuntuu olevan vastaus kaikkiin Ugandan ongelmiin. Jos liikennevalot eivät toimi, on syy valkoisten, koska he toivat valot, mutta eivät suostu rahoittamaan lamppujen vaihtoa ja muita tarvittavia korjauksia; toistuvat sähkökatkokset Kampalassa ovat tietysti englantilaisten syy, sillä he rakensivat, joskus 60-luvulla, liian pienen padon voimaloineen nykyiseen sähkönkulutukseen nähden. Ettäs kehtasivat! Mistä tässä on oikeastaan kyse? Onko Uganda itsenäistyttyään vaihtanut kolonialistit vielä pahempiin orjuuttajiin – oman maansa vaalein valittuun valtaeliittiin? Vai, onko kyse Frans Fanonin kuvaamasta kolonialismin synnyttämästä apatiasta, josta ugandalaiset eivät ole pystyneet repäisemään itseään irti. Ison valkoisen Rouvan varjo painaa edelleen mieliä ja tahtoa heijastuen ihmisten arkipäivään alistavana voimana. Ihmisiltä näyttää puuttuvan sopiva peili, josta nähdä toimijuus, joka löytyy apaattisen kuoren alta.

Kuinka pitkään on oikeus olla petetty ja syyttää muita? Missä vaiheessa on aika ottaa vastuu tulevaisuudesta ja todeta, että syyllisiä nykyiseen kurjuuteen löytyy myös paljon lähempää kuin tuhansien kilometrien päästä Euroopan laidalla olevalta saarivaltiolta. Muutos lähtee usein ruohonjuuritasolta, jossa otetaan vastuuta itsestä ja lähimmäisestä. En peräänkuuluta [kuuluttaa perään; huutaa perään, kun pään ruumiinaukot eivät kykene kuuntelemaan] poliittista vallankumousta (historialliset esimerkit osoittavat, että tähän tarvitaan usein turhautunut keskiluokka, joka ei muodostu niin kauan kun poliittinen status quo hyödyttää heidän toimiaan) vaan arjen tekoja; epäitsekkyyttä, vastuullisuutta ja oman arvon tuntoa. Nähtäväksi jää, miten lähestyvät vaalit onnistuvat järisyttämään nykyisen valtapolitiikan perustuksia, ja löytyykö maalle johtaja, joka uskaltaa ohjata Ugandan väljemmille vesille niin poliittisesti kuin taloudellisestikin.

Helppoa tämä ei tule olemaan, sillä muiden brittiläisten siirtomaiden tavoin, Ugandan talous ja infrastruktuuri ovat rakentuneet raaka-aineiden maasta viemiseksi mahdollisimman (kustannus)tehokkaasti. Tilannetta mutkistaa entisestään se, että kolonialismin aikaan brittiläisen Itä-Afrikan eri maiden tuotanto oli hyvinkin samankaltaista ja muun muassa tästä johtuen maiden keskinäinen vaihdanta on ollut hyvin vähäistä. Nykyinen Itä-Afrikan Unioni, jota Ugandakin on osa, on yritys elvyttää alueen maiden välistä kauppaa. Tämä onkin järkevä suunta, sillä talousalueena Itä-Afrikka tarjoaa koko ajan kasvavat markkinat, mutta haasteelliseksi tilanteen tekee maiden samankaltainen taloudellinen pohja. Tästä seurauksena, vaihdannan hyödyt saattavat valuva muutamien maiden raharikkaiden taskuihin, jos alueen sisäisiä markkinoita rupeavat hallitsemaan jokunen suuri tuottaja, syrjäyttäen pientuottajien vastaavat, kalliimmat kansalliset tuotteet. Ostajille, joilla on rahaa, tämä on hyvä uutinen, mutta usealle (pien)tuottajalle tämä tietää uusia harmaita hiuksia; jos Unioni ei edesauta ja tue rakenteellista muutosta ja tuotannollista erikoistumista jäsenmaissaan, kärsivät jo ennestään huono-osaiset. Tempautuminen irti nykyisestä raaka-aine tuottajan osasta nopealla aikataululla olisi todennäköisesti taloudellinen itsemurha; tarvitaan rakenteellisia muutoksia joiden avulla tuotannon pohjaa voidaan laajentaa ja pikkuhiljaa muuttaa ugandalaisille edullisemmaksi. Toinen suuri muutos, jota tarvitaan, on koulutusjärjestelmän uudistaminen. Nykyinen systeemi kyllä tuottaa aineksia urbaanin kehityksen ja kasvun pönkittämiseksi, mutta tarvitaan oppiaineita, jotka tukevat myös maataloutta ja maaseudun elpymistä, sekä keinoja kehittää ja omavaraistaa maaseutua, niin että se ei jää omaksi saarekkeekseen urbaanin kehityksen ulkopuolelle. Nykyisin koulu ei juuri anna välineitä maanviljelykseen, joka edelleen on väestön suurin tulonlähde Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa. Toisaalta, Ugandan koulutetuille Itä-Afrikan Unioni on ollut hyvä uutinen, sillä se on avannut rajoja naapurimaiden markkinoille; Ugandassa on vahva englanti ja tämä on selkeä valtti alueen työmarkkinoilla. Eteenkin Ruanda ja Burundi tarvitsevat englannin kielen osaajia, erityisesti opettajia kouluihin auttamaan uutta sukupolvea omaksumaan, taas kerran, uusi kieli jolla selvitä huomisen maailmassa.

The Independent October 15-21. 2010