Halu auttaa

Pääsin vähän kuin varkain osallistumaan Nairobissa ECHO koulutukseen. Parin päivän luentojen ja ryhmätehtävien jälkeen olin sen verran viisaampi, että tiedän Suomen valtion antavan humanitaariseen apuun rahaa sekä ulkoministeriön kautta että välillisesti ECHOn kautta – eri vaatimuksin. Olen pohtinut viime viikot, mikä järki on jakaa rahaa usean eri väylän kautta, ja maksaa useita toimistokuluja sekä koulutuksia eri hakumenetelmien opettamiseksi. Eikö olisi järkevämpää kanavoida voimavarat jotenkin yhteen puljuun? Tämä menetelmä tosin varmastikin vähentäisi alalla olevien pienten toimijoiden mahdollisuuksia saada osuutensa avustusrahoista, mutta toisaalta, nostaisiko se toimijoiden tasoa kun erinäköiset villit toimijat jäisivät pois?

Toisaalta kun on nähnyt, miten suuretkin toimijat kentällä puuhasteleva, ei pienten toimijoiden rankkaaminen ulos, ja rahan kanavoinnin järkeistäminen, välttämättä paranna laatua, tai vähennä kuluja. Melkeinpä järjestöstä riippumatta vaikuttaa siltä, että valkoisia naamoja istuu alueellisilla johtopalleilla (nauttien suurta palkkaa ja hyviä etuja) kun paikalliset tekevät pienellä liksalla likaisen työn. Toki poikkeuksiakin on; jopa muutama keskisuuri organisaatio on tullut siihen tulokseen, ettei valkoisia palleja tarvita haukkaamaan isoa osaa organisaation budjetista, vaan kaikki interventiot hoidetaan kohdemaassa paikallisin voimin. Tiedä sitten mikä kaikista vaihtoehdoista on se paras mahdollinen. Huonoimpien listalla, omasta mielestäni, näyttää tällä hetkellä olevan malli, jossa valkoinen raha turmelee paikalliset passiivisuuteen ja ojentelemaan käsiä jokaista valkoista ohikulkijaa kohden.

Monin paikoin (ainakin itäisessä Afrikassa) tuntuu vallalla olevan yleinen apatia oman toimeentulon suhteen. Osittain sosiaalisen pääoman ylikorostuminen on varmaan selitettävissä Afrikkalaisella poliittisella järjestelmällä, jolloin vallassa olevan on tarkoitus taata tukijoilleen yltäkylläisyys ja elämä. Useat paikalliset tuntuvat odottavan, että joku heidän jo olemassa olevasta sosiaalisesta verkostosta (tai joku uusi tulokas) nousee tulevaisuudessa (mutta toivottavasti pian) asemaan, josta hän voi jaella virkoja ja vakuuksia lähipiirilleen. Käsitys työn etsimisestä on hyvin erilainen kuin meristokratisessa pohjolassa. Ja tällä tavallahan useat pestit, aina ministeriöistä lähtien tuntuvat täyttyvän; Keniassa esimerkiksi kansa tuntuu olevan kyllästynyt ruokkimaan suuren koalitiohallituksen suurta ministerikatrasta kaikkina siipeilijöineen. Kuitenkin, väittäisin, että afrikkalaisten näkeminen kykenemättöminä kohentamaan omaa talouskasvua (mikä tuntuu monin paikoin olevan synonyymi kehitykselle) ja jo viitisenkymmentä vuotta tänne syydetyt miljardit ovat osasyyllinen tähän apaattiseen käytökseen. Turhan moni on opetettu siihen, että ratkaisu ongelmiin löytyy maan rajojen ulkopuolelta – ja usein vastaus tuntuu olevan Eurooppa tai Amerikka.

Miten siis kehitysyhteistyötä tulisi tehdä? Tuleeko erinäköisten järjestöjen taata köyhien valtioiden markkinoiden liberalisointi järjestämällä muun muassa terveys- ja sosiaalipalvelut köyhille, joilla ei enää ole pääsyä näihin yksityistettyihin (ja kalliisiin) palveluihin? Onko tarkoituksenmukaista, että terveysministeriön budjetista 70 prosenttia kuluu palkkakuluihin ja erinäköisten etuisuuksien maksamiseen eri sidosryhmille samaan aikaan kun eri järjestöt pyörittävät yli puolta maan sairaaloista – niin kuin asia oli ainakin 1995–1996 Keniassa? Tämäkö tuo kestävää kehitystä Afrikkaan? Ainakaan Aasian nopea talouskasvu ei ole peräisin länsimaisen demokratiamallin istuttamisesta, eikä liioin yksilöiden ja yhteisöjen avustamisesta, kehitysyhteistyörahoin, kilpailukykyisemmiksi globaaleille markkinoille – lääkkein, joiden vakaasti uskotaan nostavan Afrikan pois köyhyyskuopasta. Missä on ne järjestöt, jotka tekevät todella työtä ruohonjuuritasolla, kansan ehdoilla, ja niin, että se hyödyttää muitakin, kun pientä kohderyhmää? Mikä järki on ohjata miljoonia erilaisiin teknisiin ratkaisuihin, kun ongelman juuret ovat rakenteellisia? Tarvitaan toimijoita, jotka ovat valmiit puuttumaan ongelmiin yhteiskunnallisella tasolla – ei niinkään yhteisöllisellä, ainakin niin kauan, kun ongelmat ovat nimenomaan yhteiskunnallisia. Afrikan kehityksen ”kolonialisointi” tuo ilmi länsimaalaisten halun auttaa, mutta hukkuuko siinä kaikessa melskeessä ja kitaran vingutuksessa niiden ääni, joita olisi tarkoitus auttaa? Tietääkö irlantilainen rockmuusikko paremmin, milloin ja millaista kehitystä Afrikkaan tarvitaan kuin paikalliset ekspertit ja politiikan tekijät. Kehitysavun viihteellistäminen on monin paikoin kääntänyt katseet suuriin rahavirtoihin sen sijaan, että olisi keskitytty, miten paikallisia innovaatioita voidaan tukea ja paikallista osaamistaan ja resursseja käyttää, ilman että (taas kerran) valkoiset näkevät taakakseen tehdä sen saamattomien afrikkalaisten puolesta. Afrikan näkeminen nälkäisten lasten tai käsiään ojentelevien kerjäläisten kautta sulkee kokonaan silmät siltä suurelta keskiluokalta, joka monista maista löytyy ja heidän resursseistaan (ja vastuustaan) kehittää omaa maataan.

Riittääkö pelkkä hyvä tahto ja halu auttaa, vai vaaditaanko kehitysyhteistyöltä myös jotain muuta?

”If I knew someone was coming over with the expressed intention of doing good, I would flee.”
- Henry David Thoreau