Jahas, Afrikassa ollaan

Viimein olemme saaneet nettiyhteydet pelaamaan! Hurraa, blogi on auki.
Tulimme viime torstaina eli viikon verran olemme saaneet ihmetellä Ruandan menoa. Perjantaista asti olemme tehneet töitä niin paljon, että illalla emme ole jaksaneet edes hyvää yötä sanoa. Perehdyttäjämme lähtivät suomeen tiistaina, joten olemme olleet kahdestaan pari päivää. Molemmat päivät ovat olleet todella työntäyteisiä. Käytännön asioita, joita pitäisi hoitaa on todella paljon ja kaikki vievät paljon aikaa. Kerronpa hieman miltä Ruanda ensisilmäykseltä vaikuttaa. Ruanda on näyttänyt jo nyt minulle uudet kasvonsa, joita en viime kerralla neljän kuukauden aikana nähnyt.

Kun saavuimme tiistai iltana Kigaliin olimme todella väsyneitä pakkaamisen ja muuton sekä perehdytyksen jäljiltä. Takana oli useita valvottuja öitä. Pitkän lentomatkan päätteeksi odottelimme toista tuntia lentokentällä laukkujamme sekä seisoimme viisumijonossa. Kigali oli säkkipimeä. Kakriaiset olivat vastaanottamassa meitä ja kotiin päästyä vaihdoimme kuulumiset ja asetuimme taloksi. Olin ollut talossa tunnin verran, kun ensimmäinen mönkijä tuli vastaani. Olin menossa vessaan, kun huomasin maassa jotain. Luulin sitä gekoksi, kun minulla ei ollut laseja päässä. Hihkasin Wadelle, että tää on gekko tai skorppiooni. Valtteri tuli katsomaan ja skorppioonihan se siinä on muutaman sentin päässä varpaistani. Kysyin Marja-Leenalta, että mitä ovat yleensä skorppiooneille tehneet ja hän sanoi, että tapettu tai päästetty ulos. Jotta saisimme nukkua rauhassa päätimme valita vaihtoehdon -tappo. Skorppioonin pyydystimme lasin alle ja Marja-Leena nosti lasin ja Valtteri takoi kärpäslätkällä skorppioonin tuonpuoleiseen. Sitten ruho kärrättiin roskikseen. Jos minulla ei olisi ollut unettomia öitä takana olisin varmaankin reagoinut voimakkaammin tilanteeseen, mutta hyvä pöhnä piti minut lungina. Viime Ruandan reisulla en nähnyt mitään muuta eläintä lähelläkään kotiamme kun linnut ja apinat, jotka nekin pysyttelivät turvallisen kaukana.

Viikon aikana olen myös oppinut, että roudarin-teippi on ensiarvoisen tärkeä väline. Sillä voi tukkia vuotavan vessanpöntön, niin ettei vesi valu lattialle. Tänään tein lentorahtilaatikosta vaatekaapin alimmalle hyllylle omatekoisen "home-lukon" apunani roudarin teippi. Vaatekaapin alin kerros on sementtiä ja sementti on kastunut, joten kaapit haisevat aivan homeelle. Tilkin alimman kerroksen, mutta aika näyttää oliko se hyvä ratkaisu. Toinen vaihtoehto on, että tuulettaa kaappia, mutta sittenhän home tulee huoneeseen ja suomalaisena olen kuullut, että homeilman haistelua kannattaa välttää. Eikös siitä voi saada vaikka astman?

Keittiön kaapit ovat myös homeessa. Sama ongelma. Olemme päätyneet siihen, että käytämme vain kahta yläkaappia ja muutamia alakaappeja, jotka eivät ole homeessa. Näissä kyseisissä kaapeissa ongelmana on puolestaan torakat. Laatikoissa oli paljolti torakan kakkaa, jotka putsattiin ja desinfioitiin ja viimein laitettiin ötökkämyrkyt sisään. Sitten tuuletettiin ja laitettiin astiat kaappeihin. Huoh, kuinkakohan monta kertaa tämä pitää tehdä vuoden aikana?

Jotta lukijat saavat kosketuksen Afrikkaan, tänään meni myös sähköt. Olimme toimistossa ja huomasimme, että sähköt katkesivat. Kumpikaan ei reagoinut asiaan muuten kuin no "katellaan kauanko katkos kestää ja mietitään sitten, että mitä tehdään pakastimen ruoille". Katkos kesti noin pari tuntia. Vesi on myös ollut vähissä, kun kaupungin vesi on jostain syystä kiinni. Tämän vuoksi käytämme vettä vesitankista, joka nököttää pihan nurkassa.

Näiden käytännön haasteiden lisäksi olen pohtinut mikä on oikein ja mikä väärin. Mikä eettisesti oikein? Yhtenä päivänä jäi ruokaa yli ja mietimme antaisimmeko sen talon vartijalle, joka toimii myös puutarhurina. Miehellä on neljä lasta ja vaimo. Vaimo ja lapset ovat tällä viikolla joutuneet muuttamaan maalle, koska kaupungissa perheellä ei ole varaa asua. Nyt mies asuu kaupungissa ystävänsä luona, kun muu perhe on maalla. Mies pääsee näkemään perhettään kerran kuukaudessa. Keskutelimme ruoan antamisesti Waden kanssa noin puolituntia. Kysyimme ohjetta myös perehdyttäjiltämme. Päädyimme siihen, että heitimme ruoat roskiin. Valinta oli kova ja en tiedä mitä ensi kerralla teen, kun vastaava tilanne tulee eteen. Asiassa on niin monta eri puolta ja vaihtoehtoa. Mieshän saa työstään palkan. Hän on projektin työntekijä. Jos hän elää vastuullisesti ja käyttää rahansa hyvin hän pärjää. Jos annan ilmaiseksi ruokaa yms. olettaako hän että ruokaa tulee joka päivä ja nyt rahaa ei tarvitse käyttää harkiten. Mitä sitten kun palaan suomeen ja mies on tottunut olemaan autettava? En tiedä.

Viikon aikana on siis paljon tapahtunut. Muutto ja asunnon kodiksi muutaminen on vielä pahasti kesken, kun työt kummasti hidastaa tätä vapaa-ajan puuhailua :-) Mutta projektin kirjanpito on ajantasalla.
Huomenna joudumme heräämään kello 6.00 , kun jätefirman edustaja tulee uusimaan jätteiden haku sopimuksen. Sitten menemme kumppani-kirkkoon tapaamaan kirkon johtajan, jonka kanssa uusimme kolmen talon vartijan työsopimukset, sen jälkeen tapaamme kumppanin rahavastaavan ja menemme hänen kanssaan pankkin vaihtamaan meidän nimet tilille, jotta saamme jostain nostettua projektille rahaa :-) Ja jso tämä kaikki tulee todella huomenna tehtyä niin ompa hienoa. Ainii, sitten pitäisi vielä ehtiä käymään viisumi-toimistossa, että saamme jäädä maahan :-) No, sen ehkä vielä ehtii hoitaa ylihuomenna!

---
Hieman flunssainen ja väsynyt K

Suomessa

Yllä olevassa kuvassa olemme Kigalin lentokentällä, jossa meitä oli saattamassa viisi paikallista ystäväämme sekä Maija, Aimo ja Marja-Leena. Olimme erittäin otettuja siitä, että ystävät halusivat tulla saattamaan meidät matkaan. Lauantai päivän aikana paikallisia ystäviä piipahti aika ajoin kotonamme sanomassa heipat. Tapana on antaa lähteville jokin kiitoslahja ja nämä lahjat saivat silmäni kyyneliin.

Alla olevassa kuvassa olemme hyvästelemässä ystäväperhettämme. Uskon, että kuva kertoo enemmän kuin mitä osaan tässä kirjoittaa.

Olemme nyt palanneet takaisin suomeen. Istun Puistolassa vanhempieni asunnossa. Meillä ei ole vielä asuntoa Helsingissä, mutta etsintä käy kiivaana. Olemme laittaneet hakemuksia lähes kaikkiin mahdollisiin boolaageihin. Lentomatkat Helsinkiin meni erittäin hyvin tosin yölennolla ei tullut pahemmin nukuttua. Nuoriahan tässä vielä ollaan, joten univelat voi nukkua myöhemminkin :)

Matkasta on vaikea tehdä vielä minkäänlaista yhteenvetoa. Sitä joudutte ehkä odottamaan vielä viikon verran, koska nyt pitää antaa tunteiden ja ajatusten hieman tasaantua.

Päällimäisenä mielessä on kuitenkin ilo ja kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että ihmiset suomessa on elänyt kanssamme tätä reilua neljän kuukauden Afrikan matkaa. Suuri kiitos kaikille tuestanne! Ette arvaakkaan kuinka tärkeitä olette matkan aikana olleet. Ja ilo siitä, että olemme saaneet kulkea siellä missä on pitänytkin. Vosin sanoa, että Afrikka on muuttanut minua pysyvästi ja olen itse saanut vaikuttaa läheisiin ihmisiini Ruandassa. Mietin edelleen ystäviemme sanoja, kun he lähtöpäivänä sanoivat, että te olette erilaisia kuin muut. Tuota lausetta mietin varmaan pitkään...

Nyt pitää asennoitua elämään suomessa. Uskon, että asunto pian löytyy. Onneksi työt alkaa vasta 15 päivä niin ehtii huilata ja järjestellä asioita. Vielä kerran kiitos kaikille uskomattomasta tuestanne!!!

Naimakauppoja, vierailuja ja ikävää

Tervehdys,

viimeinen viikko Ruandassa on jo lähes ohi. Enää yksi yö ja sitten lähdemme takaisin suomeen. Viimeinen viikko on ollut aika raskas, koska ajatukset ovat jo suomessa, mutta toisaalta jää ikävä. Olemme tällä viimeisellä viikolla tehneet viimeiset työt ja kiertäneet sanomassa heippoja. Kävimme keskiviikkona itä provinssissa tapaamassa Fidan koordinaattoria ja koulun rehtoria sekä kiersimme luokissa hyvästelemässä oppilaita. Haikeaa, mutta ihmiset tietävät, että meillä opinnot ja työt jatkuvat suomessa, joten meidän on hyvä lähteä takaisin.

Viime sunnuntaina saimme olla todistamassa Ruandalaista seremoniaa, jossa miehen suku menee tapaamaan naisen sukua ja pyytämään perheelta naisen kättä. Alla olevassa kuvassa on vieraita, jotka olivat tulleet todistamaan seremoniaa. He istuivat pihalla, koska asuntoon ei mahtunut kuin muutama ihminen sisälle. Alla kuva vieraista.

Tilaisuudessa tarjoittiin aluksi vieraille ruokaa ja limpparit. Ruokailun jälkeen itse seremonia alkoi. Itse nainen ja mies ei ole seremoniassa läsnä. Vain sukujen edustajat hoitavat seremonian. kun puheet on puhuttu ja todistajilta kysytty, että onko tyttöä olemassa ja ovatko he rakastuneita tarjoaa miehen suvun edustaja naisen suvun edustajalle kuokan. Jos naisen suvun edustaja ottaa kuokan vastaan, niin se tarkoittaa sitä, että pari on "kihloissa" ja naisen suku ei saa ottaa keneltäkään toiselta enää kuokkaa vastaan. Eli nainen on varattu. Alla kuvassa miehen suvun edustaja tarjoaa kuokkaa naisen suvun edustajalle. Kuokkaa sitten hieman tutkitaan ja paukutellaan, että onko se hyvä kuokka, että kannattaako sitä ottaa vastaan :)


Seremonian jälkeen miehen suvun edustaja kertoo olevansa erittäin iloinen ja kuuma. Kuumuus tarkoittaa sitä, että kun on "rakkauden ympäröimänä" niin tulee kuuma ja uutinen pitää heti lähteä viemään miehen suvun tietoon. Tällöin naisen suvun edustaja tarjoaa vielä limpparit, koska on niin kuuma :) Alla kuvassa "kuumat" juomat.

Sellainen seremonia.
Seuraavassa kuvassa on sitä mitä jää kaipaamaan. Ihmiset. Lapset. Aikuiset. Ystävät. Iloiset, surulliset ja ystävälliset ihmiset. Kuva otettu seremonia jälkeen pihalta. Ihan huippua. On kyllä ollut hyvä ja antoisa matka!

Halu auttaa

Pääsin vähän kuin varkain osallistumaan Nairobissa ECHO koulutukseen. Parin päivän luentojen ja ryhmätehtävien jälkeen olin sen verran viisaampi, että tiedän Suomen valtion antavan humanitaariseen apuun rahaa sekä ulkoministeriön kautta että välillisesti ECHOn kautta – eri vaatimuksin. Olen pohtinut viime viikot, mikä järki on jakaa rahaa usean eri väylän kautta, ja maksaa useita toimistokuluja sekä koulutuksia eri hakumenetelmien opettamiseksi. Eikö olisi järkevämpää kanavoida voimavarat jotenkin yhteen puljuun? Tämä menetelmä tosin varmastikin vähentäisi alalla olevien pienten toimijoiden mahdollisuuksia saada osuutensa avustusrahoista, mutta toisaalta, nostaisiko se toimijoiden tasoa kun erinäköiset villit toimijat jäisivät pois?

Toisaalta kun on nähnyt, miten suuretkin toimijat kentällä puuhasteleva, ei pienten toimijoiden rankkaaminen ulos, ja rahan kanavoinnin järkeistäminen, välttämättä paranna laatua, tai vähennä kuluja. Melkeinpä järjestöstä riippumatta vaikuttaa siltä, että valkoisia naamoja istuu alueellisilla johtopalleilla (nauttien suurta palkkaa ja hyviä etuja) kun paikalliset tekevät pienellä liksalla likaisen työn. Toki poikkeuksiakin on; jopa muutama keskisuuri organisaatio on tullut siihen tulokseen, ettei valkoisia palleja tarvita haukkaamaan isoa osaa organisaation budjetista, vaan kaikki interventiot hoidetaan kohdemaassa paikallisin voimin. Tiedä sitten mikä kaikista vaihtoehdoista on se paras mahdollinen. Huonoimpien listalla, omasta mielestäni, näyttää tällä hetkellä olevan malli, jossa valkoinen raha turmelee paikalliset passiivisuuteen ja ojentelemaan käsiä jokaista valkoista ohikulkijaa kohden.

Monin paikoin (ainakin itäisessä Afrikassa) tuntuu vallalla olevan yleinen apatia oman toimeentulon suhteen. Osittain sosiaalisen pääoman ylikorostuminen on varmaan selitettävissä Afrikkalaisella poliittisella järjestelmällä, jolloin vallassa olevan on tarkoitus taata tukijoilleen yltäkylläisyys ja elämä. Useat paikalliset tuntuvat odottavan, että joku heidän jo olemassa olevasta sosiaalisesta verkostosta (tai joku uusi tulokas) nousee tulevaisuudessa (mutta toivottavasti pian) asemaan, josta hän voi jaella virkoja ja vakuuksia lähipiirilleen. Käsitys työn etsimisestä on hyvin erilainen kuin meristokratisessa pohjolassa. Ja tällä tavallahan useat pestit, aina ministeriöistä lähtien tuntuvat täyttyvän; Keniassa esimerkiksi kansa tuntuu olevan kyllästynyt ruokkimaan suuren koalitiohallituksen suurta ministerikatrasta kaikkina siipeilijöineen. Kuitenkin, väittäisin, että afrikkalaisten näkeminen kykenemättöminä kohentamaan omaa talouskasvua (mikä tuntuu monin paikoin olevan synonyymi kehitykselle) ja jo viitisenkymmentä vuotta tänne syydetyt miljardit ovat osasyyllinen tähän apaattiseen käytökseen. Turhan moni on opetettu siihen, että ratkaisu ongelmiin löytyy maan rajojen ulkopuolelta – ja usein vastaus tuntuu olevan Eurooppa tai Amerikka.

Miten siis kehitysyhteistyötä tulisi tehdä? Tuleeko erinäköisten järjestöjen taata köyhien valtioiden markkinoiden liberalisointi järjestämällä muun muassa terveys- ja sosiaalipalvelut köyhille, joilla ei enää ole pääsyä näihin yksityistettyihin (ja kalliisiin) palveluihin? Onko tarkoituksenmukaista, että terveysministeriön budjetista 70 prosenttia kuluu palkkakuluihin ja erinäköisten etuisuuksien maksamiseen eri sidosryhmille samaan aikaan kun eri järjestöt pyörittävät yli puolta maan sairaaloista – niin kuin asia oli ainakin 1995–1996 Keniassa? Tämäkö tuo kestävää kehitystä Afrikkaan? Ainakaan Aasian nopea talouskasvu ei ole peräisin länsimaisen demokratiamallin istuttamisesta, eikä liioin yksilöiden ja yhteisöjen avustamisesta, kehitysyhteistyörahoin, kilpailukykyisemmiksi globaaleille markkinoille – lääkkein, joiden vakaasti uskotaan nostavan Afrikan pois köyhyyskuopasta. Missä on ne järjestöt, jotka tekevät todella työtä ruohonjuuritasolla, kansan ehdoilla, ja niin, että se hyödyttää muitakin, kun pientä kohderyhmää? Mikä järki on ohjata miljoonia erilaisiin teknisiin ratkaisuihin, kun ongelman juuret ovat rakenteellisia? Tarvitaan toimijoita, jotka ovat valmiit puuttumaan ongelmiin yhteiskunnallisella tasolla – ei niinkään yhteisöllisellä, ainakin niin kauan, kun ongelmat ovat nimenomaan yhteiskunnallisia. Afrikan kehityksen ”kolonialisointi” tuo ilmi länsimaalaisten halun auttaa, mutta hukkuuko siinä kaikessa melskeessä ja kitaran vingutuksessa niiden ääni, joita olisi tarkoitus auttaa? Tietääkö irlantilainen rockmuusikko paremmin, milloin ja millaista kehitystä Afrikkaan tarvitaan kuin paikalliset ekspertit ja politiikan tekijät. Kehitysavun viihteellistäminen on monin paikoin kääntänyt katseet suuriin rahavirtoihin sen sijaan, että olisi keskitytty, miten paikallisia innovaatioita voidaan tukea ja paikallista osaamistaan ja resursseja käyttää, ilman että (taas kerran) valkoiset näkevät taakakseen tehdä sen saamattomien afrikkalaisten puolesta. Afrikan näkeminen nälkäisten lasten tai käsiään ojentelevien kerjäläisten kautta sulkee kokonaan silmät siltä suurelta keskiluokalta, joka monista maista löytyy ja heidän resursseistaan (ja vastuustaan) kehittää omaa maataan.

Riittääkö pelkkä hyvä tahto ja halu auttaa, vai vaaditaanko kehitysyhteistyöltä myös jotain muuta?

”If I knew someone was coming over with the expressed intention of doing good, I would flee.”
- Henry David Thoreau

Ajatukset harhailevat

Harjoittelua jäljellä kaksi viikkoa ja kolme päivää. Eli ihan kohta ollaan jo suomessa.

Ajatukset väkisinkin kääntyvät kohti suomea nyt kun paluu uhkaavasti lähestyy. Me olemme joutuneet täältä käsin etsimään asuntoa Helsingistä, koska meillä ei ole palatessamme asuntoa suomessa taikka Ruotsissa. Onneksi suomessa on ihania ystäviä, jotka viitsivät mennä näyttöihin meidän puolestamme. Uskon, että meille löytyy mukava asunto Helsingistä. Toisaalta ajatukset menevät myös kesätyöhön, johon pitäisi myös alkaa valmistautumaan. Toisaalta Valtterin työn puute myös antaa miettimisen aihetta. Eli paljon on paluu asioita mielessä, vaikka työ on vielä kesken. Vaarallista antaa ajatusten kantautua suomeen asti, kun sitten keskittyminen täällä ikään kuin herpaantuu ja aika tuntuu hujahtavan "turhaan", vaikka ei asunnon etsiminen mitään turhaa olekkaan. Toisaalta ajatukset on viime aikoina ollut myös Ruotsissa ja gradussa. Mietin, että olisi pian pakko lähettää gradu-ohjaajalle Tukholmaan jonkinlaista viestiä siitä, että gradu etenee ja ollaanko me samoilla linjoilla työn suhteen. Samaan aikaan täällä kuitenkin valmistellaan matkaa Ugandaan. Ensi viikolla lähdemme taas matkalle ja määränpäänä on Kampala. Olemme siellä 18-23.5 välisen ajan. Kampalassa on koulutusseminaari paikallisille kumppaneille humanitaarisen avun antamisesta yms. Joten ajatuksia ei vielä saisi päästää muualle.

Toisaalta ystävät täällä ovat myös tulleet samaan tulokseen, että kohta nuo lähtevät sinne Suomeen ja saimmekin toissapäivänä yhdeltä perheeltä paluulahjan, jonka kautta voimme muistaa heidät ollessamme suomessa. Vaikeaa ottaa suuri lahja vastaan, kun tietää perheen köyhyyden, mutta toisaalta jos kieltäytyisin niin tekisin suuremman virheen! Lahja on muistutus ystävyydestä ja siitä, että arvostamme toisiamme. Pienen hetken jaoimme elämää yhdessä ja nyt askeleemme erkanevat. Kenties vielä tapaamme.

Tällaisia torstaipäivän ajatuksia harjoittelun, vuokraovi.com:in, töiden, gradun ja pohdintojen keskeltä.


Kuten kuvasta näkyy on sadekausi vielä käynnissä. Sateessa on kivaa :)

Kiitos lahjoista!

Yritetäänpä pitää tätä blogia hengissä, kun ollaan oltu niin kauan poissa tästä sähköisestä maailmasta. Karkki tässä kirjoittelee, kun Valtteri on työntouhussa. Ei tosin työharjoittelu töiden vaan gradu aineiston keruussa. Valtteri on saanut muutamia haastatteluja sovittua yms. Eli annetaan hänelle pieni hengähdystauko ja toivotaan, että sieltä tulee taas loistavia blogi merkintöjä.

Ajattelin tässä näin ihan yleisesti kiittää kaikkia, jotka antoivat meille matkalle mukaan tavaroita viemisiksi tänne hieman köyhempiin oloihin. Ihmiset, jotka ovat tavaroita saaneet ovat olleet hyvin onnellisia. Pialle kiitos kouluvihkoista, jotka päätyivät paluumuuttajakylään Ndego:on, johon Fida International on rakennuttanut kolme luokkahuonetta. Alhaalla kuvassa kylän johtajasta, joka sitten jakaa vihkot niitä tarvitseville. Pialle ja Noralle suuri kiitos kengistä, jotka annoitte mukaan. Ne ovat päätyneet niitä tarvitseville köyhille ihmisille, jotka ovat olleet suunnattoman kiitollisia niistä ja lähettäneet kiitoksia suomeen sekä ylistäneet Jumalaa kengistä. Caritalle kiitos pehmoleluista, jotka hän luovutti omistaan. Ne ovat päätyneet eri puolille Ruandaa niitä tarvitseville lapsille ja ovat ilahduttaneet monen elämää. Osa on vielä antamatta ja ne päätää luultavimmin Itä-Ruandaan orpokotiin tai paikalliseen katulapsiprojektiin.

Noalle kiitos tarrasandaaleista ne tekivät iloiseksi ensimmäistä luokkaa käyvän pienen pojan. Ja Neelalle kiitos kaalimaankakara nukesta (joka oli vielä tummaihoinen :)) se sain suunnattoman onnelliseksi tytön, joka tahtoo kantaa "lastaan" kantohuivilla selässään kuten äitinsä kantaa pikkusiskoaan. Nuppu antoi omia vaatteitaan ja ne päätyivät yksi vuotiaalle tytölle Itä-Ruandaan, jossa vaatteet saanut äiti kiitti Jumalaa suuresta ilosta, jonka vaatteet toivat.

Me olemme saaneet olla etuoikeutetussa asemassa, kun olemme saaneet toimittaa nämä tavarat ja vaatteet niitä todella tarvitseville. Kolmesta matkalaukusta yksi oli täynnä näitä tavaroita ja se oli sen väärtti. Me olemme saaneet nähdä ne hymyilevät, iloisevat suut sekä kyyneleiden täyttämät silmät, ja saaneet halaukset sekä kuulla kiitokset näistä tavaroista. Nyt haluan ne välittää sinne suomeen niille ihmisille, jotka ne luovuttivat omastaan. Ottakaa kiitokset ja Jumalan siunaukset, jotka ihmiset täältä teille haluaa lähettää.

Tuhansia ja taas tuhansia kilometrejä takana

Hei kaikki blogin seuraajat,
olemme hengissä :) Emme ole päässeet päivittämään blogia aikoihin, koska olimme kuukauden tienpäällä ja viime viikon netti ei toiminut. Joten olemme olleet tavoittamattomissa, mutta nyt pikainen kelaus ja viimeisimmät kuulumiset.
Elikkä starttasimme Kigalista 27.3 ja ensimmäinen etappi oli Tansanian puolella Tasenguassa (nimi on varmasti väärin kirjoitettu), jossa yövyimme raamattukoululla, vierastalossa. Sieltä matkamme jatkui Tansanian halki ja seuraava yöpyminen tapahtui Dodomassa. Dodomasta matkasimme Intian valtameren äärelle Tangaan, jossa olimme viikon ajan, vammaisseminaarissa. Seminaari oli hyvin antoisa ja monipuolinen. Tangasta matkamme jatkui ja seuraava yöpyminen tapahtui Habari Maalumissa Kilimanjaron lähimaastossa Arushassa. Yhden Arushan yön jälkeen tavoitteena oli päästä rajan yli Keniaan ja Nairobiin, mutta rajalla autoamme ei päästetty Kenian puolelle. Papereissa luki, että auto viedään Tansaniasta pois Rusumosta, joka on Ruandan ja Tansanian välinen raja! Muutaman tunnin pähkäilyn jälkeen päädyimme siihen, että Kakriaiset ajavat auton takaisin Habari Maalumiin (koska sitä ei uskalla jättää rajalle kahdeksi viikoksi turvallisuussyistä) ja me jatkamme matkaa pikkubussilla Nairobiin, koska seuraavana päivänä on Nairobissa seminaari johon Aimon tuli osallistua ja johon Valtteri osallistui nyt sijaisena. Eli tiemme erosi hetkeksi. Me pääsimme turvallisesti luotettavan ajajan kyydissä Nairobiin iltamyöhällä ja Kakriaiset palasivat Habari Maalumiin (Kakriaiset lensivät seuraavana päivänä Kilimanjaron kentältä Nairobiin). Nairobissa olimme reilun viikon. Tutustuimme muun muassa katulapsiprojektiin, joka oli erittäin mielenkiintoinen.
Nairobista matkamme jatkui Kenian Mombasaan (samaisella pikkubusilla), jossa olimme neljä yötä lähettipäivillä. Kuuman ja kostean Mombasan jälkeen pikkubussi lähti ajelemaan kotia kohti. Seuraava etappi oli jälleen Arusha, josta saimme oman auton jälleen käyttöön. Minulla oli ollut Nairobista lähtien vatsavaivoja, jotka voimistuivat kotia kohden. Niistä lisää myöhemmin.
Arushan yön jälkeen oli herkuttelun vuoro. Nimittäin Serengeti kaikkine eläimineen. Serengeti sattui meidän paluumatkareitille ja eihän siitä voinut kieltäytyä. Näimme Ngorongoron graaterin ja mahdottoman määrän eläimiä. Yövyimme myös yhden yön Serengetissä. Serengetistä suuntasimme kohti Mwanzaa jossa oli Tansanian pakolaistyön loppu evaluaatio. Valtteri oli kipeänä vatsataudissa.
Ja viimein, Mwanzasta ajoimme kotiin Kigaliin ja on pakko sanoa, että oli ihana tulla kotiin! Varsinkin kun olin ollut pitkään jo kipeänä ja odottanut omaa sänkyä ja lepoa. Mutta matka oli sellainen jota en kuitenkaan vaihtaisi pois! Mun olo on jo parempi. Olen käynyt täällä Kigalissa lääkärissä ja tulokset on normaalit. Verikokeen ottaminen oli kyllä sellainen kokemus, jota en mielelläni enää koe. Tyyli on täällä sellainen, että piikki ihon alle ja sitten aletaan etsimään suonta. Auts. Kyllä teki kipeää ja molemmissa kyynärtaipeissa on isot mustelmat. Ja eihän hän sillä tyylillä verta minusta saanut, joten päätti ottaa kämmenselästä, kun siinä ne suonet on kai paremmin näkyvissä. Eli kolme iso mustelmaa ja kipeät kädet. Verta viimein tuli tipottain kämmeselästä, kun vähän pumpattiin :)
Kuten uskoa saattaa matkalta on useita kuvia, joten tulkaa sitten suomessa meille kylään ja niitä katselemaan. Tässä alla muutama kuva matkan varrelta.