Kuoppaista menoa

Tässä pieni videonpätkä Ugandan loistavilta teiltä :-)
Matkan piti kestää noin 6 tuntia, mutta kun tiet oli niin huonossa kunnossa, että kyllä meillä matkaan meni noin 10 tuntia. Teillä ei ole nopeusrajoituksia, joten yritettiin nauttia, kun kerrankin sai ajaa (Ruandassa nopeusrajoitus 60 koko maassa). Eipä tuossa kovin paljoa päässyt nauttimaan, kun kuopat oli niin valtavat. Maisemat oli kuitenkin mahtavat ja ihan hyvä meininki meillä oli koko matkan ajan Kampalasta Kigaliin (vaikka olin hieman kipeänä). Ensi kerralla harkitsen vakavasti lentävän Kigali-Kampala-Kigali välin.

Niin Ugandassa ajetaan tien vasemmalla puolella, mutta kuten videosta huomaa se ei aina ole mahdollista :-)

Ugandasta

Uganda, tuo Ruandan pohjoinen rajanaapuri, on kaiken kaikkiaan hyvin erilainen maa kuin nykyinen asemapaikkamme. Tulin tähän johtopäätökseen useiden kuulemineni tarinoiden ja tekemineni havaintojen jälkeen. Ugandassa kaikki on toisin! Esimerkiksi noituus on osa ugandalaisten jokapäiväistä elämää ja tämä heijastelee myös ikävällä tavalla Kampalan katukuvaan; turhan paljon nuoria lapsia kerjää kaupungin kaduilla. He ovat viety kotoaan ja myytävänä. "Virheettömät yksilöt" – tai oikeastaan heidän ruumiinosat – kelpaavat erilaisille puskapuoskareille ja noitujille. Näitä lapsia tarvitaan voimallisiin uhrimenoihin kääntämään konkurssiin ajelehtivan yrityksen suunta voitolliseksi, siinä missä pääsemään irti hankalista naapureista tai olemaan avuksi lapsettomuuteen. Osaa nuorista tytöistä, jotka eivät päädy pimeydenvoimien uhrialttarille, odottaa puolestaan Kampalan irstaat lihamarkkinat, jotka avautuvat iltaisin. Nämä baarien täyttämät kadunpätkät pullistelevat eri-ikäisiä naisia (joista useat ovat vasta tyttösiä) valmiina myymään sielunsa pienestä rahasummasta rikkaalle riistäjälle. Ruokkivatko yritykset ja järjestöt tätä toimintaa lähettämällä yksinäisiä työntekijöitä kauaksi kotoa? Nytkin ajaessamme ohi yhden "tyttökadun" näemme kuinka useita yksinäisiä valkoisia on jalkautunut näille kaduille etsimään yöpurtavaa ja -seuraa.

"Valkoisen syy!" tuntuu olevan vastaus kaikkiin Ugandan ongelmiin. Jos liikennevalot eivät toimi, on syy valkoisten, koska he toivat valot, mutta eivät suostu rahoittamaan lamppujen vaihtoa ja muita tarvittavia korjauksia; toistuvat sähkökatkokset Kampalassa ovat tietysti englantilaisten syy, sillä he rakensivat, joskus 60-luvulla, liian pienen padon voimaloineen nykyiseen sähkönkulutukseen nähden. Ettäs kehtasivat! Mistä tässä on oikeastaan kyse? Onko Uganda itsenäistyttyään vaihtanut kolonialistit vielä pahempiin orjuuttajiin – oman maansa vaalein valittuun valtaeliittiin? Vai, onko kyse Frans Fanonin kuvaamasta kolonialismin synnyttämästä apatiasta, josta ugandalaiset eivät ole pystyneet repäisemään itseään irti. Ison valkoisen Rouvan varjo painaa edelleen mieliä ja tahtoa heijastuen ihmisten arkipäivään alistavana voimana. Ihmisiltä näyttää puuttuvan sopiva peili, josta nähdä toimijuus, joka löytyy apaattisen kuoren alta.

Kuinka pitkään on oikeus olla petetty ja syyttää muita? Missä vaiheessa on aika ottaa vastuu tulevaisuudesta ja todeta, että syyllisiä nykyiseen kurjuuteen löytyy myös paljon lähempää kuin tuhansien kilometrien päästä Euroopan laidalla olevalta saarivaltiolta. Muutos lähtee usein ruohonjuuritasolta, jossa otetaan vastuuta itsestä ja lähimmäisestä. En peräänkuuluta [kuuluttaa perään; huutaa perään, kun pään ruumiinaukot eivät kykene kuuntelemaan] poliittista vallankumousta (historialliset esimerkit osoittavat, että tähän tarvitaan usein turhautunut keskiluokka, joka ei muodostu niin kauan kun poliittinen status quo hyödyttää heidän toimiaan) vaan arjen tekoja; epäitsekkyyttä, vastuullisuutta ja oman arvon tuntoa. Nähtäväksi jää, miten lähestyvät vaalit onnistuvat järisyttämään nykyisen valtapolitiikan perustuksia, ja löytyykö maalle johtaja, joka uskaltaa ohjata Ugandan väljemmille vesille niin poliittisesti kuin taloudellisestikin.

Helppoa tämä ei tule olemaan, sillä muiden brittiläisten siirtomaiden tavoin, Ugandan talous ja infrastruktuuri ovat rakentuneet raaka-aineiden maasta viemiseksi mahdollisimman (kustannus)tehokkaasti. Tilannetta mutkistaa entisestään se, että kolonialismin aikaan brittiläisen Itä-Afrikan eri maiden tuotanto oli hyvinkin samankaltaista ja muun muassa tästä johtuen maiden keskinäinen vaihdanta on ollut hyvin vähäistä. Nykyinen Itä-Afrikan Unioni, jota Ugandakin on osa, on yritys elvyttää alueen maiden välistä kauppaa. Tämä onkin järkevä suunta, sillä talousalueena Itä-Afrikka tarjoaa koko ajan kasvavat markkinat, mutta haasteelliseksi tilanteen tekee maiden samankaltainen taloudellinen pohja. Tästä seurauksena, vaihdannan hyödyt saattavat valuva muutamien maiden raharikkaiden taskuihin, jos alueen sisäisiä markkinoita rupeavat hallitsemaan jokunen suuri tuottaja, syrjäyttäen pientuottajien vastaavat, kalliimmat kansalliset tuotteet. Ostajille, joilla on rahaa, tämä on hyvä uutinen, mutta usealle (pien)tuottajalle tämä tietää uusia harmaita hiuksia; jos Unioni ei edesauta ja tue rakenteellista muutosta ja tuotannollista erikoistumista jäsenmaissaan, kärsivät jo ennestään huono-osaiset. Tempautuminen irti nykyisestä raaka-aine tuottajan osasta nopealla aikataululla olisi todennäköisesti taloudellinen itsemurha; tarvitaan rakenteellisia muutoksia joiden avulla tuotannon pohjaa voidaan laajentaa ja pikkuhiljaa muuttaa ugandalaisille edullisemmaksi. Toinen suuri muutos, jota tarvitaan, on koulutusjärjestelmän uudistaminen. Nykyinen systeemi kyllä tuottaa aineksia urbaanin kehityksen ja kasvun pönkittämiseksi, mutta tarvitaan oppiaineita, jotka tukevat myös maataloutta ja maaseudun elpymistä, sekä keinoja kehittää ja omavaraistaa maaseutua, niin että se ei jää omaksi saarekkeekseen urbaanin kehityksen ulkopuolelle. Nykyisin koulu ei juuri anna välineitä maanviljelykseen, joka edelleen on väestön suurin tulonlähde Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa. Toisaalta, Ugandan koulutetuille Itä-Afrikan Unioni on ollut hyvä uutinen, sillä se on avannut rajoja naapurimaiden markkinoille; Ugandassa on vahva englanti ja tämä on selkeä valtti alueen työmarkkinoilla. Eteenkin Ruanda ja Burundi tarvitsevat englannin kielen osaajia, erityisesti opettajia kouluihin auttamaan uutta sukupolvea omaksumaan, taas kerran, uusi kieli jolla selvitä huomisen maailmassa.

The Independent October 15-21. 2010

Kongoa

Niille, joita asia kiinnostaa, tässä lyhyt artikkeli, jonka kirjoitin lähinnä meidän työntekijöille koskien Kivun alueiden konflikteja…'

Kongo ja poliittinen väkivalta

Analyysi Kongon demokraattisen tasavallan väkivaltakierteestä ja sen syistä

26. marraskuuta 2010

Kongon demokraattisessa tasavallassa (DRC, entinen Zaire, tästä eteenpäin Kongo) meneillään oleva humanitaarinen kriisi on yksi aikamme monimutkaisimmista. Yksinkertaistetusti voidaan todeta, että kriisin ovat synnyttäneet kansainvälinen ja kansalliset konfliktit; kansainvälinen konflikti on käyty Ruandan ja Kongon valtioiden välillä kun taas puolestaan kansalliset konfliktit ovat eri etnisten ryhmittymien välisiä yhteenottoja. Tämä malli ei kuitenkaan kerro, miksi alueen alkuperäisväestö liittoutuu ruandalaista alkuperää olevien huturyhmittymien kanssa; miksi osa etnisistä tutseista liittoutui presidentti Kablian kanssa sotiakseen toisia etnisiä tutseja vastaan; tai, miksi alueen konfliktiin on sekaantunut, tavalla tai toisella, neljäntoista eri maan sotilaita.

Ymmärtääkseen Kongon, ja erityisesti Kivun alueiden humanitaarista kriisiä, tarvitaan pidemmän aikavälin kuva alueen sosiopoliittisista tapahtumista. Näissä tapahtumissa valtio tulee yhä nähdä yhtenä aktiivisena toimijana muiden toimijoiden joukossa, niin sosiaalisella kuin poliittisellakin areenalla. Nykyistä tilannetta voidaankin kuvata kamppailuna julkisesta tilasta, jota käydään useiden eri ryhmittymien ja toimijoiden välillä, ja joka valitettavan usein on saanut todella väkivaltaisia muotoja. Usein tällaisessa tilanteessa, jossa valtio ajautuu joko toiminnallisena tai jopa institutionaalisena taantumaan, avautuu kansalaisyhteiskunnan toimijoille (NGOt, kirkot, sotaherrat, etc.) sekä valtion toimintoja havitteleville toimijoille (kuten kapinaliikkeille) uusia mahdollisuuksia kasvattaa vaikutusvaltaansa yhteiskunnan eri tasoilla. Lyhyesti voidaankin todeta, että osittainen voimapoliittinen tyhjiö – jonka valtio on sallinut osana sen perifeeristen provinssien hallintastrategiaa – on mahdollistanut kapinallisliikkeiden toiminnan Kivun alueella keskushallinnon sijaisena ja ne ovat olleet keskeinen voima turvallispoliittisella kentällä, vaikuttaen aluetta asuttavien ihmisten elämään dramaattisella tavalla.

Tämän lyhyen tilanneanalyysin tarkoituksena ei ole avata Kongon konfliktien taustatekijöitä kokonaisuudessaan, vaan antaa lukijallee hyvä yleiskuva Kivun alueen väkivaltaisuuksista sekä työkaluja ymmärtää joitakin taustalla vaikuttavista ideologioista ja käytänteistä. Aluksi artikkelissa nostetaan esille joitakin niistä keskeisistä historiallisia tapahtumista, jotka ovat vaikuttaneet Kivun alueen konfliktiin. Analyysi jatkuu lyhyellä kappaleella siitä, kuinka taloudelliset motiivit ovat vaikuttaneet väkivaltaisuuksiin ja tähän tiiviisti liittyen pureudutaan siihen, kuinka alueella käytetty hajota ja hallitse hallintamalli on luonut kulttuurin, jossa väkivallasta on tullut yksi poliittisen vaikuttamisen välineistä. Tämän jälkeen luodaan katsaus siihen, kuinka mikrotason asiat – kamppailu paikallisesta vallasta ja maankäytöstä – ovat monimutkaistaneet konfliktia ja kuinka etnisyys on polarisoitunut ryhmien välisessä jokapäiväisessä sosioekonomisessa kanssakäymisessä, joka on paikoin saanut vaikutteita ylemmän tason aluepoliittisista päätöksistä. Lopuksi pohditaan Ruandan keskeistä asemaa Afrikan suurten järvien aluepolitiikassa ja alueen tulevaisuuden näkymiä.

Lyhyt katsaus Kivun alueen konfliktien taustoihin

Ruandalaistaustaisilla ryhmillä on pitkä historia Kivun alueella; jo ennen kolonialismia eri ryhmittymät liikkuivat suurten järvien alueella uusien viljelys- ja laidunmaiden perässä. 1930-luvulla belgialaiset siirtomaahallituksen edustajat suorittivat väestön pakkosiirtoja alueelta toiselle. Tämä oli yleinen tapa kun tarvittiin uusia viljelysmaita rahakasvien kasvatukseen, tai vastauksena joitakin alueita koettelevaan katoon. Näiden toimien seurauksena, erityisesti ruandalaistaustaisia hutu-maalaisia siirrettiin tiheästi asutetusta Ruandasta väljemmin asutulle Kivun alueelle, ja eteenkin Pohjois-Kivun alueelle muodostui kohtuullisen runsaslukuinen hutuväestö. 1960-luvulla alue toimi tutsi pakolaisten vastaanottajana. Useat entiset tutsi-eliitin jäsenet pakenivat naapurimaihin 1959 "hutu vallankumouksen" nostattamia väkivaltaisuuksia.

Mobutun valtakaudella (1965 – 1997) valtio harjoitti ankaraa kontrollia niin julkisella kuin yksityiselläkin alueella. Zairen valtio toimi, suurimmaksi osin, hallitseva poliittinen toimija myös maan perifeerisillä alueilla (mukaan luettuna Kivun alueet) ja alisti kongolaiset ja usein jopa heidän yksityisyytensä tiukan kontrollin piiriin. Yhtenä keskeisenä pyrkimyksenä tälle tiukalle kontrollille oli pitää kilpailevat poliittiset ryhmittymät/ideologiat heikkoina. Toisaalta Mobutu institutionalisoi korruption ja käytti sitä yhdessä nepotismin kanssa yhtenä valtionhallinnollisena työkaluna, ostaen tiettyjen poliittisten tai taloudellisten etuuksien avulla eri ryhmittymien lojaaliuden.

Vuoteen 1991 mennessä Zairen armeijasta oli tullut pääasiallinen syy alueen epäjärjestykseen, valtion sotilaiden toteuttaessa maahan institutionalisoitua kleptokraattista perinnettä, ryöstellen paikallisväestöä ympäri maata. Lisäksi väkivaltaiset yhteenotot 90-luvun alussa banyaruandalaisten yhteisöjen ja Kivun alueen alkuperäisväestön kesken huononsivat alueen turvallisuustilannetta entisestään.

Zairen/Kongon itäiset provinssit ovat tuottaneet suurta päänvaivaa Kinshasan hallinnolle; ensinnäkin ne ovat fyysisesti kaukana pääkaupungin hallinnosta ja toisekseen, ne on haluttu pitää poliittisesti riittävän etäällä Kinshasasta johtuen niiden suurista luonnonrikkauksista. Kinshasassa istuva hallitus on pelännyt itäisten provinssien poliittista nousua (joka voitaisiin rahoittaa alueen mittavilla luonnonvaroilla) ja tämän sanotaan olevan yksi syistä miksi Kinshasan ja maan itäisten osien välillä ei ole kunnon teitä ja Kinshasan valloitusta itäisistä provinsseista käsin pidettiin mahdottomana. Voidaankin sanoa, että poliittiset jännitteet Itä-Zairen/Kongon alueella ovat (ainakin jossain määrin) olleet Kinshasassa istuvien vallanpitäjien etujen mukaista. Usein nähdäänkin, että keino, jolla Kivun alueita on hallittu muistuttaa Rooman valtakunnassa käytettyä hajota ja hallitse menetelmää. Alueella olevat ryhmittymät ovat laitettu kilpailemaan keskenään – Kivun tapauksessa pääsystä kasiksi alueen maa-alueisiin ja/tai sen luonnonvaroihin – sen sijaan, että ne jätettäisiin muodostamaan liittoutumia, jotka voisivat haastaa vallitsevan valtapoliittisen tilanteen.

Alueen haurasta poliittista tasapainoa horjutti entisestään kesäkuussa 1994 saapunut lähes kaksimiljoonapäinen hutu-pakolaismassa. Heidän joukossaan oli useita kansanmurhan arkkitehtejä, sekä MRND:n (Mouvement Républicain National pour la Démocratie et le Développement) pahamaineisen nuorisojärjestön Interahamwen jäseniä, jotka käyttivät pakolaisia ihmiskilpenä sodassa RPF:ää (Rwandan Patriotic Front) vastaan. Ruandan hallitus katsoi, että YK, kieltäytyessään hajottamasta pakolaisleirejä väkivalloin, esti sitä riisumasta kansanmurhan tekijöitä aseista ja saattamasta heitä oikeuden eteen. Kagamen johtama uusi hallitus näki ensiarvoisen tärkeäksi, että pakolaisleirit hajotetaan ja ruandalaiset palautetaan Ruandaan tuomittaviksi teoistaan. Kun hutu-kapinalliset jatkoivat Zairessa joukkojensa järjestäytymistä ja hyökkäyksiä Ruandan länsiosiin, päätti RPF hyökätä Zaireen ja hajottaa pakolaisleirit. Tämä aiheutti massiivisen humanitaarisen kriisin alueella, kun kansanmurhan arkkitehdit ja Interahamwe pakeni kohti länttä vetäen valtavan pakolaismassan mukanaan Zairen metsiin.

Kun lokakuussa 1996 ruandan joukot hyökkäsivät Zaireen, oli tämä osa liittoumaa, jonka tarkoituksena oli myös syrjäyttää presidentti Mobutu Sese Seko. Ruandan armeija, yhdessä Ugandan armeijan joukkojen kanssa, liittyivät Laurent-Désiré Kabilan AFDL:n (Alliance des Forces Démocratiques du Congo) johtamaan kapinaan, joka lopulta päättyi Mobutun maasta pakoon ja vallankaappaukseen, jonka seurauksena Kabila julistautui maan presidentiksi vuonna 1997 ja vaihtoi maan nimeksi Kongon demokraattinen tasavalta.

Presidentiksi noustuaan Kabila toimi jonkun aikaa yhdessä RPF:n kanssa, mutta melko pian näki Ruandan poliittisen vaikutuksen Kivun alueella uhkaksi omalle vallalleen ja ryhtyi taistelemaan Ruandan joukkoja vastaan. Vuonna 1998 Kivun alueelle syntyi Ruandan hallituksen tukema RCD (Rassemblement Congolais pour la Démocratie), kapinallisliike, joka pyrki syrjäyttämään presidentti Kabilan. Tämä kiihdytti Kivun alueella valtakilpailua, jonka seurauksena kaksi muuta, Ugandan tukemaa, kapinaliikettä syntyi: MLC (Mouvement pour la Libération du Congo) sekä RCD-ML (Rassemblement Congolais pour la Démocratie – Movement pour laLibération). Näiden ryhmien valtaannousun jälkeen Kongo jakautui neljään osaan, joita kontrolloivat eri kapinallisryhmittymien edustajat sekä Kinshasan hallitus. Esimerkiksi RCD hallitsi yli kolmannesta maasta pitäen Gomaa tukikohtanaan. Se seikka, että RPA (Rwandan Patriotic Army) tukee RCD:tä, on heikentänyt ryhmittymän poliittista uskottavuutta.

1998–2003 riehunut toinen Kongon sota – jota on suuren mittakaavansa vuoksi kutsuttu myös Afrikan maailmansodaksi – veti useita Keski-Afrikan valtioista mukaan joko hyökkääviksi osapuoliksi tai rauhanvälittäjiksi, ja jättäen jälkeensä joidenkin arvioiden mukaan jopa neljä miljoonaa kuolonuhria. Yhtenä väkivaltaisuuksien osapuolena mainittakoon Mai Mai ryhmittymät (joita Kabilan hallitus on tukenut ainakin vuodesta 1999 alkaen), jotka ovat asein vastustaneet ulkomaalaista miehitystä ja erityisesti banyaruandan tutsien (poliittista sekä taloudellista) hallintaa alueella.

Konfliktit (maailman)talouden jatkumona?

Kongossa kansalliset ja paikallishallinnon struktuurit ovat jatkaneet korruptiossa ryvettymistään, Mobutun hallinnon kaaduttuakin. Tämä on näkynyt erityisesti kaivos- ja puutavarasektoreilla, missä arvokkaita toimilupia on kaupattu ilman, että raaka-ainevirroista ulkomaille on ollut suurempaa hyötyä Kongon valtiontaloudelle.

Vaikuttaa siltä, että Kongon useasta sadasta kaivoksesta huomattava osa on erilaisten kapinallisryhmittymien (Kinshasan valtaa tavoittelevien, aseellisten oppositioryhmittymien) käsissä. Kaivoksista saatavien tulojen avulla eri ryhmittymät ovat rahoittaneet valtapyrkimyksiään. On myös joitakin todisteita siitä, että myös hallituksen ryhmittymiä (esimerkiksi Kongon kansallinen armeija) on mukana laittomassa kaivostoiminnassa, joka omalta osaltaan lisää alueen epävakautta ja turvattomuutta. Voidaankin sanoa, että taloudelliset tekijät ja erityisesti "konfliktimineraalit" ovat yksi tekijä siinä monimutkaisessa verkossa, joka ylläpitää Kongon konfliktia.

Taloudelliset intressit eivät kuitenkaan ole keskiössä kun pohditaan kriisin syvimpiä vaikuttimia ja syitä kriisin syttymiselle, vaan kriisin ytimestä voidaan löytää monimutkainen kudelma erilaisia sosiopoliittisia kiihokkeita aina etnisesti värittyneestä alueellisesta valtatavoittelusta kansalaisoikeuksiin ja oikeuteen maasta/maankäytöstä. Kuitenkin taloudelliset vaikuttimet (kaivosoikeuksien hallinta jne.) ovat yksi osatekijä kriisin pitkittymiselle ja väkivaltaisuuksien kierteelle. Vaikka on osoitettu, että mineraalit ruokkivat (tai jopa osin ylläpitivät) konfliktia 1996–1997 ja 1998–2003 olleiden sotien aikana – ja länsimaiset toimijat olivat osa tätä toimintaa – on hyvin vähän varteenotettavia asiatodisteita siitä, että siirtymäkauden aikana länsimaiset toimijat olisivat aktiivisesti avustaneet mineraalien ryöstössä ja siten ylläpitäneet väkivallan kierrettä. Länsimaiden (ja länsimaalaisten yhtiöiden) osallistuminen Kongon viimeaikaiseen kriisiin onkin ollut paljon välillisempää; pohjoisen valtioiden tuki eri alueiden hallituksille (tai ryhmittymille) ja suurten kansainvälisten yhtiöiden haluttomuus painostaa väliportaita (rikastamoita ja raaka-aine tukkureita) luomaan mekanismeja, joilla mineraalien alkuperä voidaan varmentaa, voidaan kuitenkin, ainakin osin, lukea yhdeksi taustatekijäksi Kivun alueen humanitaarisen kriisin pitkittymisessä.

Tässä poliittistaloudellisessa kilpailutilanteessa jossa eri ulkovaltojen tukemat ryhmittymät kilpailevat kansallisesta ja paikallisesta vallasta ja oikeudesta maahan (ja toisinaan, mutta ei läheskään aina luonnonvaroihin) yhteiskunnan palvelut ovat jätetty paikallis-yhteisöiden harteille tai ulkoistettu ulkomaalaisten avustusjärjestöjen käsiin. Tilanne onkin erityisen haastava, kun alueella toimivat avustusjärjestöt miettivät poistumisstrategioitaan ja kuinka avustustoiminta pidemmällä aikajänteellä voidaan linkittää jälleenrakennukseen ja kehitykseen; tämänkaltaiset suunnitelmat vaativat keskushallintoa ja aluehallintoa, joilla on tavoitteenaan kansalaisten hyvinvoinnin turvaaminen ja yhteiskunnan rakenteiden vahvistaminen.

Väkivalta kannattaa

Kongossa on osittain edelleen käynnissä väkivaltainen poliittinen transformaatio, joka on johtanut suuriin mullistuksiin, erityisesti yhteiskunnan instituutionalisella tasolla. Tämän prosessin seurauksena, jossa valtaisa määrä ihmishenkiä on menetetty ja Kivun alueella monet ovat joutuneet (toistuvasti) pakenemaan kodeistaan ja kotiseuduiltaan, on siirrytty tavanomaisesta valtion harjoittamasta alueen kontrollista (suvereniteetista) yksityistettyyn vallankäyttöön paikallisella tasolla. Tämä on merkinnyt luonnonvarojen yksityistämistä alueellisten päälliköiden (ja kapinallisryhmittymien) haltuun, joka on puolestaan johtanut valtiovallan rapautumiseen Kivun alueella. Yksityiset armeijat ja aseistetut ryhmittymät – kuten etniset ryhmittymät, sotaherrat ja sotilaalliskaupalliset ryhmittymät – ovat ottaneet käsiinsä valtiolle kuuluvaa suvereniteettia koskien valtaa ja voimankäyttöä. Kapinallisjohtoisten alueiden yhtenä suurimmista ongelmista on kuitenkin ollut niiden kyvyttömyys tai haluttomuus taata alueen asukkaiden fyysinen turvallisuus. Vallalla on ollut lähinnä näkemys, jonka mukaan turvallisuus on täysin yksityisasia ja väestön tuliisi huolehtia itsestään.

Vallanjakosopimukset kapinallisten kesken, joita on tehty vuosien mittaan, ja epävakaan tilanteen asteittainen institutionalisoituminen voi pahimmillaan johtaa "kannustavien struktuurien" syntymiselle, jotka tekevät väkivallasta houkuttelevan vaihtoehdon, erityisesti tilanteissa, joissa ryhmittymän poliittiset pyrkimykset on muutoin estetty. Lyhyesti sanottuna, uudet kapinallisryhmittymät, vuoden 1999 Lusakan sopimuksen teon jälkeen, ovat lisääntyneet ja kasvattaneet jäsenmääriään, haluten osuutensa olemassa olevista valtasopimuksista.

Esimerkiksi vuoden 2006 vaalien jälkeiset kahakat sekä poliittiset kriisit Kinshasassa ovat selkeästi näyttäneet, että Kabilalla oli kasvava legitimiteetti ongelma. Tänä aikana oppositio on nostanut päätään maan perifeerisillä alueilla ja toisinajattelijakenraali Laurient Nkunda aloitti sotilaallispoliittisen toimintansa Pohjois-Kivussa; heinäkuussa 2006, vaalien alla, hän ilmoitti perustaneensa poliittisen liikehdinnän CNDP:n (Congrès National pour la Défense du Peuple). Liike tarjosi hyvät mahdollisuudet älymystölle (ei ainoastaan tutsitaustaisille) haastaa siirtymäajan hallitus (1999 Lusakan rauhansopimuksessa asetettu hallitus) ja turvata poliittinen valta alueella myös vaalien jälkeen – tarvittaessa myös aseellisesti.

Makrotasolta mikrotasolle

Kuten todettu, Kongon konflikti on yhdistelmä eri ryhmittymien ja eri maiden taloudellisia, poliittisia, sekä turvallisuusintressejä. Useimmat alueelta tehdyt tutkimukset ovatkin keskittyneet kolmeen keskeiseen konfliktin syyhyn: nimittäin, i) valtion tärkeimpien instituutioiden luhistuminen; ii) paikallispolitiikka, sotaherruuden havitteleminen, ja ryöstely; sekä, iii) ulkopuolisten toimijoiden osallisuus. Näissä tarkasteluissa on keskitytty makrotasoon ja makrotason konfliktien ratkaisuun – joka on toki tärkeää – mutta samalla on unohdettu mikrotasolla tapahtuva liikehdintä paikallisen tai alueellisen vallan/maankäyttöoikeuksien saamiseksi. Myös identiteettikysymykset (ideologia ja kulttuuri) ovat keskeinen mikrotason vaikutin Kongon konfliktissa: mikä rooli on ruandalaistaustaisilla Kivun politiikassa ja alueellisessa hallinnossa; ja toisaalta, kuinka kaventaa Kivun alueen etnisten ryhmien välistä kuilua, rauhoittaa itäinen provinssi ja integroida se tiiviimmäksi osaksi Kongon demokraattista tasavaltaa – ilman että mineraalirikas itäprovinssi aiheuttaa poliittisen uhan Kinshasan hallitukselle. Tähän asti Kivun aluetta on pyritty suitsemaan hajota ja hallitse menetelmän avulla. Yksi keskeinen seikka pysyvän rauhan saavuttamiseksi alueella onkin etnisen toiseuden ja siihen liittyvän pelon (vuosien varrella syntyneen polarisaation aiheuttaman vääristymän) poistaminen.

Etninen toiseus

Yksi monimutkaistava tekijä konfliktin luonteelle on ollut se, että eri alueilla on omat spesifit kiistansa. Toisin sanoen, kriisillä on eri alueilla hyvinkin erilainen luone, joka on riippuvainen siitä, mitkä ryhmittymät kyseisellä alueella kilpailevat keskenään julkisentilan hallinnasta; eri alueilla toimivat eri (puolisotilaalliset) ryhmittymät, joita ohjaavat erilaiset intressit ja tukevat eri taustaryhmittymät, joilla on myös omat intressinsä ja pyrkimyksensä. Onkin ehkä oikeampi puhua kriiseistä monikossa, kun puhutaan nykyisestä humanitaarisesta kriisistä Kongon alueella.

Konfliktit ovat leventäneet entisestään alueen etnisten ryhmittymien eroja; alueella harjoitettu hajota ja hallitse politiikka on tullut siihen pisteeseen, jossa järjestelmä on kääntynyt itseään vastaan ja kiistat eri ryhmittymien välillä ovat eskaloituneet yhä laajemmalle, vetäen koko maan (tai oikeastaan koko alueen) poliittisen epävakauden tilaan. Yhtenä selitysmallina voidaan nähdä, etteivät kuvitteelliset yhteisöt, jota yhdistää (usein kaukaiset) etniset ja historialliset siteet, noudata Afrikan suurten järvien alueella valtioiden rajoja. Tämä on vetänyt konflikteihin mukaan ulkomaisia toimijoita, jotka valvovat paitsi omia turvallisuusintressejään, myös omien yhteisöjensä etuja alueella. Esimerkiksi Etelä-Kivun alueella on melko pieni ruandalaistaustainen ryhmä, banyamulengit, kun taas Pohjois-Kiun alueella väestö sisältää suuren ryhmittymän ruandalaistaustaisia banyaruandalaisia, joka jakautuu kahteen enemmän tai vähemmän jakautuneeseen ryhmään, hutuihin ja tutseihin, jotka ovat vuorovaikutuksessa Ruandaan ja Ruandassa vallalla oleva politiikka vaikuttaa kuinka nämä ryhmittymät nähdään Kongossa.

Pohjois-Kivun alueen miehitysvoiman, RCD:n, jatkaessa alueella hajota ja hallitse strategiaa, on tämä johtanut entisestään siihen, että alueen eri etnisten ryhmittymien välinen vastakkainasettelu kasvanut, kun eri ryhmittymät ovat vahvistaneet rivejään ja liittoutumia lähinnä etnisten siteiden avulla. Toisaalta, joissain tapauksissa tehdyt liittoutumat ovat vahvistaneet ryhmän sisäistä koheesiota kun siteet suurempaan kuvitteelliseen yhteisöön on purettu; esimerkkinä voidaan pitää tapauksia, joissa osa Kongon etnisistä tutseista liittoutui presidentti Kablian kanssa sotiakseen toisia etnisiä tutseja vastaan ja näin ollen turvatakseen ryhmän aseman ja oikeudet kongolaisessa yhteisössä.

Yhtenä esimerkkinä tästä kuvitteellisten yhteisöjen sisäisten ja ulkoisten rajojen vahvistamisesta voidaan nähdä 1980-luvulla virinnyt poliittinen kilpailu paikallisväestön ja banyaruandalaisen eliitin välillä. Ryhmittymät näkivät tarpeelliseksi korostaa niitä rajalinjoja, jotka kulkevat "meidän" ja "muiden" välillä kamppailussa lähinnä etuoikeutetusta pääsystä käsiksi luonnonvaroihin, jotka valtio myönsi eri ryhmittymille. Tällä tavoin valtio "osti" vahvimman ryhmittymän poliittisen tuen vaikeasti hallittavalla Kivun alueella, ja samalla lisäsi alueen etnisten ryhmittymien välistä rajanvetoa.

Yksi huolestuttavimmista Kongon konfliktien piirteistä on naisten ja tyttöjen seksuaalinen hyväksikäytön sekä raiskauksien ottaminen sodankäynnin välineeksi. Erityisen huolestuttavaa on, että yhä useampi raiskatuksi joutunut on päätynyt seksuaalisen väkivallan kohteeksi kotonaan ja tekijöinä ovat olleet eri siviiliryhmittymät. Näyttäisikin siltä, että etnistä toiseutta, ja erityisesti muiden etnisten ryhmittymien epäinhimillistämistä, luodaan raiskauksien avulla, joilla halveksitaan uhrin ihmisarvoa. Tällä "muiden" demonisoinnilla voidaan myös oikeuttaa muut heihin kohdistuvat julmuudet ja perustella oman ryhmän ylemmyyttä ja siten (yksin)oikeutusta alueelliseen valtaan.

Lopuksi

Ruandalla on keskeinen osuus kriisissä ja myös sen ratkaisussa; Ruandan poliittiset päätökset ja muutokset näkyvät suoraan – toki usein jonkin asteisella viiveellä – Kivun alueen poliittisessa kentässä. Esimerkiksi vuonna 2002 kun Ruandan armeija joutui vetäytymään Kongosta kansainvälisen painostuksen seurauksena, RCD alkoi käydä poliittisesti painolastiksi Ruandan hallitukselle ja TPD (Tous pour la Paix et le Développement) korvasi RCD:n Ruandan hallituksen "alueellisena etujenajajana." Tämä solmittu kumppanuussuhde korkea-arvoisten TPD:n edustajien, Pohjois-Kivun aluehallinnon edustajien sekä Kigalissa istuvan Ruandan hallituksen välillä ei ole ollut omiaan paikkaamaan jo ennestään tulehtuneita etnisiä välejä Pohjois-Kivun provinssissa. Esimerkiksi Ruandan hallitus, yhdessä TPD:n kanssa, on voimakkaasti ajanut Ruandassa pakolaisleireissä olevien kongolaistaustaisten tutsien kotouttamista Pohjois-Kivun alueelle. On olemassa todisteita siitä, että kongolaisten tutsien kotoutukselle on muitakin kuin humanitaarisia syitä; itse asiassa, on väitetty, että pakolaisten palauttaminen ei ole tehty vain vastentahtoisesti vaan se on myös osa Kigalin kapinallisvastaista strategiaa: paluumuuton tarkoituksena on nähty olevan yritys muodostaa puskurivyöhyke – jonka muodostavat Ruandamyönteiset aseistetut siviilit – vastustamaan Mai Mai ryhmittymien sekä Interahamwen ja FDLR:n (Forces Démocratiques pour la Libération du Rwanda) muodostamaa turvallisuusuhkaa vastaan. Alueelle on muodostunut myös verkosto korkea-arvoista poliittisista ja hallinnollisista voimahahmoista, etnisyyden perusteella, joilla on hyvät yhteydet sekä TPD:hen että Ruandan hallitukseen.

On myös pelättävissä, että lähestyvät vaalit vuoden 2011 lopulla lisäävät väkivaltaa ja syventävät Kivun alueen humanitaarista kriisiä entisestään. Väkivallasta näyttää tulleen keino poliittisen ja taloudellisen vallan takaamiseksi maan itäosissa, joissa hallituksen vaikutus on ollut melko vaatimatonta. Esimerkiksi Laurent Nkundan 2006 vaalien kynnyksellä perustama puolisotilaallinen poliittinen liikehdintä, CNDP oli usealle intellektuellille (ei ainoastaan Tutsi taustaisille) hyvä vaihtoehto haastaa siirtymäajan hallitus, mutta myös turvata valta vaalien jälkeen. Nkundan joukoista tuli todellinen uhka Kinshasan hallitukselle ja ajaessaan omia poliittisia agendojaan alueella, nämä toimet ajoivat satoja tuhansia paikallisia asukkaita kodeistaan. Myöhemmin Nkundan joukot liitettiin osaksi Kongon armeijaa ja suoritettiin sotilaallisia operaatioita, joiden tarkoituksena oli hajottaa FDLR, joukko Hutu kapinallisia, jotka ovat terrorisoineet Kongoa vuoden 1994 kansanmurhan jälkeen, mutta jotka eivät onnistuneet tavoitteessaan vaan pakottivat tuhansia paikallisia asukkaita kodeistaan. Tämän seurauksena Tutsien vastainen joukko perusti PARECO:n (Patriotes Résistant Congolais), joihin liittyi useita Mai Mai ryhmiä sekä Hutu CNDP loikkareita. Vain kuukautta myöhemmin Kinshasan hallinto vaihtoi strategiaansa ja ryhtyi sotilaalliseen ratkaisuun Nkundan aiheuttamaa turvallisuusuhkaa vastaan, joka aiheutui kun operaation seurauksena Nkunda poliittinen (ja sotilaallinen) vaikutusvalta alueella kasvoi. Loppuvuodesta 2008 Nairobissa solmittu sopimus Ruandan ja Kongon hallitusten välillä antoi uusia mahdollisuuksia ratkaista maiden välejä hiertänyt kysymys FDRL:n toimimisesta Kongon itäosissa. Rauhanneuvotteluista huolimatta yhteenotot CNDP:n ja Kongon armeijan välillä jatkuivat ja ironista kyllä, rauhanneuvottelut (Amani talks) lisäsivät aseellisten ryhmittymien määrää ja kasvatti niiden kokoa kun neuvottelut nähtiin antavan poliittis-sotilaallista tunnustusta sekä pääsyn käsiksi kotiuttamispaketteihin sekä eräisiin valtion resursseihin. 2009 tammikuussa noin 4 000 Ruandan hallituksen sotilasta ylitti rajan. Tällä kertaa sotilasoperaatio, joka liittyi 2008 Nairobin neuvotteluihin, suoritettiin yhdessä Kongon armeijan kanssa, jonka seurauksena jälleen useat paikalliset asukkaat jättivät kotinsa peläten uusia väkivaltaisuuksia ja armeijan suorittamia ryöstelyitä. Useiden hämmästykseksi Nkunda pidätettiin (useiden operaation arvostelijoiden mielestä Ruandan hallitus on yksi CNDP:n tärkeimmistä tukijoista) ja CNDP liitettiin osaksi Kongon armeijaa. CNDP:n johtoon oli noussut Bosco Ntaganda (mies, josta ICC antoi kansainvälisen pidättämismääräyksen 2006) joka syrjäytti Nkundan sisäisten ristiriitojen seurauksena. Myöhemmin CNDP julistautui poliittiseksi liikkeeksi. Tämä Ruandan ja Kongon yhteinen sotilasoperaatio on monimutkaistanut entisestään turvallisuus tilannetta itäisessä Kongossa; vaikka operaatio onnistui ajamaan kapinallisjoukot pois Pohjois-Kivusta ja pidättämään joitakin FDLRn jäseniä, FDLR palasi nopeasti vanhoille alueilleen ja sen tekemät siviiliväestöön kohdistuvat iskut ovat lisääntyneet aiheuttaen uusia maan sisäisiä pakolaisvirtoja.

Myös uusi Kongon armeija (FARDC) on aiheuttanut ongelmia ja sitä onkin syytetty mittavista ihmisoikeusrikkomuksista. Sen on raportoitu toistuvasti terrorisoivan ja kiristävän paikallisväestöä ja väkivaltaisen pakkovallan onkin nähty olevan osa hallinto tekniikkaa Kivun alueella. (Tämä on yksi syy miksi Kongon hallitus on antanut FDLR:n suhteellisen vapaasti terrorisoida). Erityisesti maan perifeerisissä osissa, kuten Kivun provinsseissa, valtio on pyrkinyt ylläpitämään sen kontrollia strategisiin luonnonvaroihin yksityistetyn ja väkivaltaisen (paikallis)hallinnon avulla. Se on hyödyntänyt paikallista turvattomuutta turvatakseen yksityiset poliittiset ja taloudelliset intressit alueella.

Konflikti on aiheuttanut massiivisia pakolaisvirtoja, joiden seurauksena Kongolaisia pakolaisia on käytännössä kaikkien sen naapurimaiden pakolaisleireissä. Kaiken kaikkiaan Kongolaisia pakolaisia on UNHCRn tilastojen mukaan yhä 441 448 naapurimaiden pakolaisleireissä. Tämän lisäksi pelkästään Kivun alueella on jopa puolitoista miljoonaa sisäistä pakolaista (IDPs), joista useat ovat olleet lähestulkoon jatkuvasti liikkeellä 90-luvun alun levottomuuksista lähtien. Vaikka IDPt ovatkin Kongon kansalaisia ja siten nauttivat, ainakin teoriassa, täysistä kansalaisoikeuksista, on näiden oikeuksien ja usein pelkästään perustarpeiden täyttäminen haasteellista. IDP leirien haavoittuvuutta lisää se, että suurin osa IDP leireissä asuvista ihmisistä on naisia ja lapsia ja naisten seksuaalinen hyväksikäyttö (ja prostituutio) näyttää olevan suuri ongelma jonka yksi varjopuolista on leireillä kasvava suuri isätön sukupolvi. Lisäksi Kivun alueen humanitaarista tilannetta pahentaa lähinnä Burundista ja Ruandasta kotoisin olevat lähes 90 000 pakolaista.

VIITTEET

Vrt. näkemykseen luhistuneesta valtiosta.

² Toisaalta Kivun alueella belgialaiset lujittivat alueen etnisten ryhmien sisäisiä rajalinjoja ja yhteenkuuluvuutta siirtämällä joitakin heimoja (tai tiettyyn heimoon kuuluvia yksilöitä/perheitä) heidän "luonnollisille" asuinseuduilleen.

³ Banyarwanda tarkoittaa kirjaimellisesti ryhmää (sekä Hutu- että Tutsitaustaisia), joka tulee Ruandasta. Osa heistä on asunut Pohjois- ja Etelä-Kivun alueella jo ennen kolonialismia, kun taas osa on tullut myöhemmin siirtolaisina tai pakolaisina.

⁴ Toki voidaan myös argumentoida, että tien rakentaminen (ja ylläpito) pääkaupungista itään on vaikeaa johtuen välissä olevista suoalueista ja sademetsistä. Lisäksi, Kongojoki on toiminut "luonnollisena" väylänä Kinshasan ja Kisanganin välillä ja liikennettä Kongojoella on ollut suhteellisen helppo kontrolloida.

⁵ Useiden ihmisoikeus järjestöjen raporttien mukaan tämä oikeuden eteen tuominen tarkoitti useissa tapauksissa teloituksia ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Huhutaan, että useat hutu ja hutu-pakolaiset joutuivat näiden RPF:n suorittamien kostoiskujen kohteeksi Kivun alueella.

⁶ Väkivalta, yksityistetty julkisten hyödykkeiden ja resurssien hallinta sekä valtion kyvyttömyys (tai haluttomuus) puuttua näihin ovat hyviä esimerkkejä struktuurisista ongelmista, joita tulee tarkastella nimenomaan makrotasolla.

⁷ Kuvitteellinen yhteisö on Benedict Anderssonin käyttämä termi, jolla hän kuvaa sitä kuvitteellista kollektiivia, jonka ympärille kansallisvaltiot, ja ennen kaikkea ajatus kansoista, meistä ja muista, muodostuvat.

⁸ Banyamulenge tarkoittaa sananmukaisesti Mulengin ihmisiä (Mulenge on kaupunki Uviran alueella). Banyamulenge nimitystä alettiin käyttää 1970-luvulla kun Mulengen läheisyydessä asuvat tutsit halusivat erottautua banyaruandalaisista, jotka nähtiin ulkomaalaisina. Banyamulengeilla on ollut vahva vaikutus alueen sosiopoliittisessa järjestelmässä ja siten myös keskeinen asema 1996-1997 sekä 1998-2003 käydyissä Kongon sodissa.

⁹ Osa Etelä-Kivun banyamulengeista ei nähnyt Ruandan hallitusta ja sen joukkoja parhaana mahdollisena ryhmän fyysisen turvallisuuden ja etujen valvojana alueella vaan liittoutuivat Kabilan kanssa.

¹⁰ TPD on paikallinen, pääosin hutu-johtoinen NGO, joka perustettiin lokakuussa 1998 auttamaan hutu-pakolaisten paluumuutossa takaisin Ruandaan. Myöhemmin se laajensi toimialaansa ja on ollut mukana kotouttamassa kongolaisia tutsi-pakolaisia, jotka pakenivat Masisin levottomuuksia 1996 Ruandaan.

¹¹ Pohjois Kivun alueella on 874 765 sisäistä pakolaista ja Etelä Kivun alueella 626 089 UNHCRn 31/08/2010 julkaiseman tiedon mukaan.

LIITE I

Pohjois-Kivun ja Etelä-Kivun Kartta

© 2009 Human Rights Watch

Häiriköistä ja muutamasta muusta seikasta

Olemme saaneet pihapiiriimme kaksi häirikköä. Nämä kiusanhenget ovat keksineet mukavan leikin meidän päänmenoksemme: aamulla, viidenaikaan, kun rem-sykli on juuri parhaimmillaan (viidenaikoihin syntyvät tunnetusti juuri kaikkein elävimmät ja mielenkiintoisimmat unet), käydäänpä naputtelemassa Karkin ja Valtterin makuuhuoneen ikkunaa ja ilvehtimässä. Lopuksi lennellään ikkunaa päin ja sitten pyyhälletään äkkiä karkuun läheisen puskan suojiin. Pitkin päivää, voi sitten leikkiä hippaa ja käydä nokkimassa ikkunaa – ihan vaan huvin vuoksi, ja tietysti tämä kaikki on hyvää harjoitusta seuraavaa aamua silmällä pitäen.

En tarkkaan ottaen tiedä, mikä on homman nimi. Ilmeisesti auringon paistaessa sopivasti, hivenen tummennetut ikkunalasit heijastavat, toimien peilinä ja parivaljakko käy ihailemassa itseään ja haastamassa riitaa peilikuvansa kanssa. Epäilen kuitenkin, että tästä ei ole kyse, vaan linnut ovat kuulleet, että olemme muuttamassa ja päättivät järjestää ikimuistoiset viimeiset päivät.

Noknok noknoknok. Klonk!

Olemme pitkän ja uuvuttavan asunnonmetsästyksen seurauksena löytäneet vihdoin meille sopivan asunnon. Tämä tuleva kotimme sopii kokonsa puolesta meille paremmin kuin nykyinen suurperheelle rakennettu talo. Talossa on pieni takapiha ja etupihalle mahtuu juuri ajamaan auton ja hyvässä lykyssä kääntämäänkin auton, niin ettei sitä tarvitse peruuttaa tielle. Uusi paritalonpuolikkaamme on mukavalla asuinalueella ja onneksemme saamme heittää hyvästit nykyisen kotimatkamme viimeisille parinsadan metrin rynkytykselle huonolla tiellä – tämähän tunnettaan näillä leveysasteilla myös Kongolaisena tanssina. Auton vatkatessa eteen ja taakse (mutta ennen kaikkea sivuttain) iskee ärsytys: Eikö riitä, että työmatkoilla joutuu kestämään satoja kilometrejä huonoja teitä (ja seuraavan päivän kauheaa pääkipua kun niskat ovat ihan jumissa)? Luulisi, ettei tämän lisäksi olisi mitään tarvetta heittäytyä rajuun tanssiin joka päivä, kun on palaamassa kotiin joiltakin askareilta. Varsinkin, kun Kigalissa tiet ovat suurimmaksi osin jotensakin kelvollisessa kunnossa, Afrikan mittapuulla päätiet ovat suorastaan loistavia.

Mietittäessä asioita, joita vanhasta talostamme tulee ikävä, olemme lienee molemmat Karkin kanssa samaa mieltä, että näitä häirikkölintuja (Tiuhtia ja Viuhtia) tulee ikävä! Listalle voidaan varmaankin laittaa myös satunnaiset mylvähtelyt, joita ulkoa meille kantautuu, naapurin lehmien tullessa etsimään laidunpaikkaa lähellä olevilta tienpientareilta. Syystä tai toisesta tämä saa joka kerta hymyn kirpoamaan huulille. Kigalissahan ei juuri lainkaan näe lehmiä, ei varsinkaan näin lähellä keskustaa, mutta joku naapurustossamme on sitä mieltä, että toki lehmiä voi kaupungissa pitää, siinä missä kanoja tai vuohiakin. Kanoja ja vuohia näkee yleensä vähän köyhemmillä alueilla (nehän ovat mainio tulonlähde tai keino monipuolistaa perheen usein yksipuoleista ruokavaliota), mutta lehmät ovat jokseenkin kalliita ja jos kaupunkilaisella on varaa lehmiin, hänellä todennäköisesti on myös varaa olla pitämättä niitä. Lehmien pitäminen kaupungissa ei ole mikään kaikkein yksinkertaisin asia ja liekö laillistakaan(?). Lehmät tarvitsevat paljon tilaa ja kaupungissa maa on kallista verrattuna maaseudulle, ja siinä missä maaseudulla muutaman lehmän tuotolla – yhdistettynä pieneen keittiöpuutarhaan – keskikokoinen perhe elää varmaankin ihan mukavasti, voi Kigalissa olla tiukkaa maksaa kaikki juoksevat kulut.

Toisaalta, lehmät ovat osalle ruandalaisista tärkeä (usein jopa keskeinen) osa identiteettiä. Maito on karjankasvattajille niin tärkeä osa jokapäiväisiä rutiineita, että ilman maitoa (ja siis oikeastaan lehmää) sosiaalinen elämäkin kärsii; mitä tarjota vieraille, jos ei ole maitoa. Matkoilla olemme huomanneet, että ruandalaiset juovat ruuan kanssa maitoa. Jos on isompi seminaari, jossa on useasta Afrikan maasta osajanottajia, ovat ruandalaiset ja burundilaiset helppo tunnistaa joukosta viimeistään siinä vaiheessa, kun aletaan jakaa maitoa – heidän edestään löytyy nopeasti tyhjenevä lasi maitoa. Eikä mitä tahansa maitoa, vaan ikivugutoa! Tämä sanahirvitys on tuoretta maitoa, jota on käytetty vuorokauden verran ja ravisteltu niin, että se tulee paksuksi ja kuohkeaksi. Maultaan se löytyy jostain piimän ja fetajuuston välimaastosta. Oikeastaan ihan hyvän makuista ja täydentää mukavasti montaa ruokalajia, mutta seurustelujuomana, kun otetaan vastaan vieraita, ikivuguto ei ole se, mitä tarjotaan, vaan TEE! Afrikkalainen tee onkin vertaansa vailla! Ei siis Afrikasta tuleva tee vaan tee afrikkalaiseen tapaan: runsaasti lämmintä maitoa ja hyvää haudutettua mustaa teetä maustettuna inkiväärillä – SUOSITTELEN. Itse asiassa, myös inkiväärillä (ja hivenellä tummaa suklaata) maustettu maitokahvi on kokeilemisen arvoista.

Meiltä kysyttiin, kun ystävämme täällä kuulivat, että muutamme (tai oikeastaan he olivat mukana asunnon metsästyksessä kaikilla sielun ja ruumiin voimillaan), tulevatko he auttamaan uuden asunnon hiirien karkotuksessa. Ruandalaisen tavan mukaan, ennen uuteen asuntoon muuttamista järjestetään juhlat, joissa "karkotetaan hiiret." No, koska muutto tapahtui lopulta lyhyellä aikataululla vuokrasopimuksen allekirjoituksesta, ja koska porttimme sisäpuolella alkaa kulttuurinen Suomi, järjestämme tupaantuliaiset – niin kuin kulttuurimme vaatii. Kulttuurista (siis suomalaisesta kulttuurista) puheen ollen, pääsemme nauttimaan 6. päivä itsenäisyyspäivän juhlista. Ruandan Suomen kunniakonsuli sai naapurimaan konsulaatista anottua rahaa juhlien järjestämiseksi, ja eilen meille tipahti kutsu. Tänään tai viimeistään huomenna pitää ilmeisesti lähteä etsimään Karkille jotain päälle pantavaa – onneksi Karkilla tuntuu olevan hyvä kutina, mistä oikea vaateparsi löytyy!

Menetimme muuten muuton yhteydessä tiimistämme yhden henkilön – nimittäin yövartijamme. Hyvä vaan, että lähti! Ei siinä, että meillä olisi mitään henkilökohtaista häntä vastaan, mutta miehen taidot ja koulutus menevät ehkä hivenen hukkaan meidän palveluksessamme. Hän on koulutukseltaan lakimies ja vihdoin häntä lykästi ja tästä eteenpäin Mr. D palvelee valtiota oikeuskirjurina, korkeimmassa oikeudessa.

Voiko muuten A Love Song for Bobby Longia katsoa haluamatta lähteä seuraavalla lomamatkalla New Orleanssiin? Muutaman kerran olemme elokuvan katsoneet ja taas eilen totesimme, että niin vahvatunnelmainen raihna on kyseessä, että pitää mennä paikanpäälle joku päivä käymään. Kuka lähtee mukaan? Niko ja Henna-Mari?

Emme kumpikaan välitä juurikaan Travoltan näyttelijäntyöskentelystä, mutta kyseisessä elokuvassa hän on karismaattinen, terävä ja täynnä karismaa. Tarinan kerronta, loistavat näyttelijänsuoritukset, höyryävä teekuppi toisessa ja hyvää tummaa suklaata toisessa kädessä luovat yhdessä sellaisen tunnelman, jonka avulla voi hetkeksi unohtaa työpöydällä odottavat paperikasat, kymmenet vastaamattomat sähköpostit, sekä ympäröivän maailman epäoikeudenmukaisuuden ja nauttia tarinankerronnasta, jota musiikki ja miljöö tukevat. Voidaankin kainostelematta todeta, että musiikki ja New Orleansin nuhjuiset talot ovat henkilöhahmoja kerronnassa, joilla on oma tarinansa kerrottavanaan – suosittelen myös tätä (en tosin tiedä sopiiko elokuva yhteen afrikkalaisen kahvin kanssa).

Katastrofin hallintaa

Burundissa pääsimme molemmat avaamaan salaisen arkkumme noin 50 päiselle kuulijakunnalle. Yleisö oli vaativaa ja erityisesti Kongolaisten kanssa käytiin ensimmäinen päivä tiukkaa kielipoliittista keskustelua siitä, kuinka on mahdollista, että ranskankielisellä alueella pidetään seminaaria englanniksi, vaikkakin se toki tulkattiin ranskaksi.

Syitä tälle kahden kielen politiikalle oli muutamia; ensinnäkin Fidasta ei löydy juurikaan ranskankielen osaajia, ja toiseksi, joukossa oli Ruandalaisia, jotka eivät juurikaan osaa ranskaa, vaan ovat kasvaneet pakolaisina anglosaksisessa ympäristössä. Koulutusta ei voitu myöskään vetää suahiliksi, sillä se ei ole kovinkaan vahva Ruandassa eikä varsinkaan Burundissa ja lisäksi alan termejä ei yksinkertaisesti löydy suahiliksi (ja toki meidän suahilin taidot kattavat lähinnä turistisanastoa).


Minulla oli hivenen helpompi työ tunnin fasilitoinnissa (tosin sähköt katkesivat juuri session aluksi, joten eipä tarvinnut käyttää vihaamaani PowerPointia, ja aikaa oli turhan vähän kun puolentoista tunnin aihe väännettiin läpi vajaassa tunnissa ja kaiken lisäksi kahdella kielellä - englanniksi ja ranskaksi) sillä yötämyöden valmisteltu esitys Nairobin seminaariin oli onnellisesti samasta aiheesta kuin Bujumburan tunti. Nyt tosin oli aikaa valmistella esitystä hivenen paremmin ja hioa sen yksityiskohtia (Nairobissahan sain vastuun edellisenä iltana).

Aiheena tunnille oli haavoittuvat ryhmät katastrofien ennaltaehkäisyssä ja humanitaarisessa avussa. Mielenkiintoinen ja haastava aihe: kaikki humanitaarisen avun toimijathat väittävät toimivansa kaikkein haavoittuvimpien yksilöiden parissa, mutta keitä nämä oikeastaan ovat? Väittäisin, että me "humanitaarit" (tai humanoidit, niin kuin eräs ikänsä Kongossa asunut länsimaalainen meitä kuulma nimittää, johtuen siitä, että meillä on oma kulttuurimme, tapamme ja kielemme, joka ei kovinkaan usein istu paikalliseen kontekstiin, ja turhan usein nämä kaksi kulttuuriaeivät kohtaa toisiaan) työskentelemme niiden ryhmien kanssa joiden pariin meillä on pääsy. Usein kaikkein haavoittuvimmat ovat juuri niitä, joita työmme ei ponnisteluista huolimatta tavoita.



Karkki oli lämmitellyt yleisön valmiiksi aiheesta keskeiset termit ja määritelmät katastrofien ennaltaehkäisyssä. Onneksi Bujumburaan oli koko päivän ajo ja Karkki kerkesi työstämään omaa esitystään pitkän automatkan aikana lähes valmiiksi. Viimeiset viilaukset ehti tehdä paikan päällä ja suvereeni opetustyyli ja tilan haltuunotto keräsi useilta kiitosta. Karkin "viisi termiä" puhutti vielä Kongon matkan aikanakin!

Burundia

Burundissa Tuppuraisten egot eivät enää mahtuneet samaan autoon, joten heidät sijoitettiin eri autoihin; oikeastaan tämä on hyvä asia, sillä reissuissa on esimerkillistä hajaantua eri kyyteihin, jolloin suomen käyttö minimoituu ja on pakko tutustua paikallisen kumppanin henkilökuntaan. Matkalla Valtteri nautti Francoisin (CEPBUn projektijohtaja) seurasta ja Karkki kuskasi suomalaisdelegaatiota (Anneli ja Aimo Kannelmäen toimistolta) vahvistettuna Charlesilla (CEPBUn johtaja).

Charles osallistui innokkaasti oppitunneille, joita pääsimme seuraamaan (lue: häiritsemään) samalla kun katsastimme koulua, joka on rakennettu osana Burundilaisten pakolaisten paluumuuton tukemista tämän vuoden aikana.

Fidassa nähdään ala-asteen jälkeisen koulutuksen tukeminen tärkeänä ja mielestäni tässä on perää; Burundissa lähes puolet maan väestöstä on alle 15 vuotiaita ja maa, jossa aivan liian harva jatkaa koulunkäyntiä kuutta ensimmäistä luokkaa pidemmälle, kohtaa tulevaisuudessa suuria vaikeuksia kivutessaan köyhyysloukusta. Jos nyt ei panosteta nuoren väestön koulutukseen, edessä on tulevaisuus, jossa luokkaerot jatkavat kasvua kun koulutettu eliitti hallinnoi yhä suurempaa osaa maan resursseista. Burundissa jo nyt 90 prosenttia saa niukan toimeentulonsa maanviljelystä, eikä kolujakäymätön nuoriso lupaa maalle paljon valoisampaa tulevaisuutta. Suuri kouluttamaton väestönosa, joka on kykenevä lähinnä ruumiilliseen työhön monimutkaisempien teollisuustuotantoprosessien valuessa muihin Itä Afrikan Unionin maihin tai Aasiaan, pitää Burundin jatkossakin yhtenä köyhimmistä maista; pahimmassa tapauksessa tämä tarkoittaa sitä, että Burundin bruttokansantuote koostuu myös tulevaisuudessa sen tuottamista raaka-aineista (lähinnä raakakahvi ja -tee, jotka muodostavat jo nyt 90 prosenttia maan käymästä ulkomaankaupasta) maailmanmarkkinoille ja näin ollen sen talous on edelleen erittäin haavoittuvainen, sen ollessa riippuvainen vain muutamasta artikkelista ja niiden hintojen heilahteluista raaka-ainemarkkinoilla. Burundilla ei juurikaan ole luonnonvaroja, joten Ruandan tapaan sen tie ulos köyhyysloukusta näyttäisi olevan koulutettu väestö, jonka avulla se voisi houkutella ulkomaalaisia investoijia ja tarjota osaajia Itäisen-Afrikan kasvaville markkinoille.

Fida on tukenut Burundissa paluumuuttoa ja Kirundon alueella (lähellä Ruandan rajaa) on tänävuonna rakennettu vähän vajaat parisataa taloa paluumuuttajille. Avunsaajia haastatellessa Karkki oli kiinnostunut kuinka avunsaajien mielipiteet on otettu suunnittelussa ja toteutuksessa huomioon, ja mitkä ovat olleet prosessin kipukohtia.

Kuvia, jotta mielinkiinto blogiin säilyy :)

Tässä muutama kuva asunnostamme, jotta lukijat saavat hieman kuvaa missä me nyt sitten käytännössä oikeen ollaan. Tosin etsimme paraikaa uutta asuntoa, joka toivottavasti löytyy seuraavan viikon kuluessa, mutta laitetaan siitä sitten lisää kuvia :-)

Tässä kuva meidän terassilta. Se on kiva henkireikä muuten kosteusvairioisessa asunnossa. Naapurin talo, joka näkyy kuvassa on kuulemma jonkinlainen vierastalo, josta saapi vuokrata huoneiston.Näkymää pihalle terassilta.

Näkymää terassilta pihallepäin

Olohuone

Mätä keittiö

Makkari

"Takapiha"

Semmoista.

Nyt aurinkoista sunnuntaipäivää nauttimaan ulos kävelylenkille. Kävelyllä ollaan viimeksi ehditty käymään syyskuun lopussa, aikakin lähteä liikkumaan.