Historiaa ja jalkapalloa luokkayhteiskunnassa

Ruandan historia, ennen kolonialismia, kuvataan usein loistokkaaksi ja sen yhteiskuntarakenteet erityisen mutkikkaiksi. Jopa siinä määrin, että muinaiset eurooppalaiset pitivät monimutkaista hallintojärjestelmää tyystin sopimattomana omaan käsitykseensä Afrikasta. Afrikkahan piti olla paikka, joka tarvitsi valkoisia saavuttaakseen sivistyksen ja kehittyäkseen. Selitykseksi tälle mutkikkuudelle kehitettiin malli, Hamiticin hypoteesi, jonka mukaan osa väestöstä, tutsit, ovat lähtöisin Etiopiasta, ja siten olleet eurooppalaisen sivistyksen vaikutuspiirissä. Vaeltaessaan karjansa perässä Niilin vartta kohti nykyistä Ruandan tasavaltaa, he ovat törmänneet alueella asuneeseen bantukansaan, hutuihin, ja alistaneet heidät kisälleikseen. Tämä kisälli – isäntä suhde oli monimutkainen vastavuoroisuuteen perustuva säännöstö, joka takasi kaikille turvaa ja vähintäänkin sopuisat oltavat. Oli siis luonnollista soveltaa eurooppalaisten valtaa Ruandassa näiden ”Afrikan eurooppalaisten” kautta. Tätä Hamiticin hypoteesia on toki käytetty Ruandan historiassa myös toisella tapaa: 1959 syntynyt Hutuvallankumous käytti sitä pohjana vaatimuksilleen hutuvaltiosta, olihan sille luonnollinen ja historiallinen pohja. Tutsit olivat valloittajia, jotka olivat aikoinaan vieneet hutujen maan ja orjuuttaneet heidät.

Lévi-Straussilaisen lähestymistavan mukaan voimme muodostaa aivan toisenlaisen hypoteesin. Sen mukaan väestön eri sosioekonomiset luokat ovat syntyneet vastauksena väestönkasvun aiheuttamalle paineelle. Esimerkiksi kastijärjestelmä on mahdollistanut suhteellisen rauhaisan elon tiheään asutussa Intiassa, kun eri kastit eivät kilpaile samoista toimista ja asioista, vaan ovat syntymänsä määrittämässä loukussa, omalla askelmallaan yhteiskunnan hierarkiassa. Ruandassa, ennen kolonialismia, ennen kuin hutu, tutsi ja twa kategoriat jähmetettiin pysyviksi, syntymässä saataviksi rodullisiksi ryhmiksi, nämä ennemminkin sosiaaliluokkia muistuttavat ryhmät olivat joustavia, joihin ihmisillä oli mahdollisuus siirtyä – riippumatta synnyinperästään. Lévi-Straussilaisen ajattelutavan mukaan voidaan todeta, että Ruandassa nämä sosioekonomiset ryhmät ovat aikanaan syntyneet tarpeeseen jakaa ihmiset asumaan ja elämään tiiviisti (Ruanda on Afrikan tiheimmin asutettu maa), ilman että ihmiset kilpailevat samoista maa-alueista ja elinkeinoista.

On kuitenkin hyvä pitää mielessä, vaikka systeemi ennen belgialaisten käyttöönottamien rotukorttien aikaa oli joustava, että siirtyminen sosiaaliluokasta toiseen on aina haaste. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettäkö sitä ei tapahtuisi jatkuvasti, ilman suurempaa elämöintiä, kaikissa yhteiskunnissa (jos se vain suinkin sallitaan). Ongelmaksi kuitenkin saattaa muodostua sosiaalinen pääoma ja sen käyttö. On luotava kokonaan uusi sosiaalinen verkosto, joka usein luokkaan syntyneillä on ”luonnostaan”. Lisäksi on luovuttava joistakin vanhaa luokkaidentiteettiä vahvasti leimaavista piirteistä, sillä niiden säilyttäminen ja käyttäminen uudessa sosiaaliluokassa saattaa vaikuttaa muista ryhmän jäsenistä ryhmän sisäisten sosiaalisten koodien ja sääntöjen rikkomiselta. Ongelmaksi muodostuu, kuinka tasapainoilla uudessa sosiaaliluokassa, kääntämättä selkäänsä omille juurilleen.

Nämä asiat pyörivät mielessäni, miettiessäni kuinka kohtaan ruandalaisia; on pyrittävä löytämään jokin yhteinen identiteetin osa – pohja yhteisille keskusteluille. Jokin yhteinen perspektiivi, josta maailmaa ja sen tapahtumia voidaan ymmärrettävästi jäsentää ja jakaa.

Tänään yhteinen tekijä ”meidän” ja ”muiden” välillä oli ympäripyöreä – jalkapallo. Kesken iltapäiväkävelyn osuimme kujalle, jossa pojat pelasivat ja pyysivät minut mukaan. Ottelu oli jalkapalloa parhaimmillaan; intensiivistä, pieniä kikkoja, kovia kontakteja, hikeä ja naurua. Kesken pelin tiukimman väännön korviini osui peliä sivusta seuranneiden pikkupoikien kannustuslaulu: Muzungu, Muzungu – Valkoihoinen, Valkoihoinen. Olin päässyt sisälle, menettämättä kuitenkaan omia juuriani. Puhuin samaa kieltä muiden palaajien kanssa; pystyin nopeasti poimimaan muiden pelaajien heikkoudet ja aistimaan ryhmän sisäistä dynamiikkaa. Mielestäni jalkapallo on parhaimmillaan täydellinen tapa keskustella. Siinä on yhteiset sovitut raamit, mutta niiden sisälle sopii yksilöllistä variointia. Eri pelityylit, asusteet ja eleet kentällä heijastavat pelaajien luonnetta, identiteettiä ja sosiaalista asemaa. Ja kaikki tämä erilaisuus sallitaan - ne eivät ole pelin kannalta kiinnostavia.

Siirtyessäni pelin tiimellyksestä sivummalle, vaihdoin muutaman sanan peliä seuranneen miehen kanssa ja tunsin itseni jälleen amputoiduksi. En pystynyt nopeasti löytämään yhteistä kokemuspohjaa tukemaan syvällisempää keskustelua ja yhteisen kielen osittainen uupuminen vaikeutti entisestään tätä kahden eri maailman kohtaamista. Kävellessäni pelipaikalta poispäin kasvoillani välkehti innostunut ilme ja ajatuksissani päätin antaa Afrikalle uuden merkityksen – osan tulevaisuuden unelmissa ja suunnitelmissa.