Pukeudu sään mukaan

Ulos lähtiessä on usein huomioitava muitakin seikkoja kuin senhetkinen säätila ja sään mahdolliset äkkinäiset muutokset. Joskus on tärkeämpää pukeutua sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla kuin sään tai omien mieltymyksien mukaan. Niinpä kaupungille lähtiessäni vaihdan jalkaani pitkät housut, vaikka aurinko pyrkiikin armottomasti ja kaikin tavoin tekemään allaan kulkijoiden olon epämukavaksi. Urhoollisesti ajattelen, että eivätpä ainakaan sääreni joudu päiväntasaajan armottoman auringon polttamiksi, ja säästynpähän joka-aamuiselta aurinkovoiderumbalta jalkojen suhteen. Todellinen syy pitkiin housuihin ei kuitenkaan ole läheskään näin instrumentaalinen, vaikka yksi syistä onkin, että en halua vaikuttaa turistilta. Riittää, että selässäni keikkuva raskas kamera ja vaalea hipiäni kertovat tätä korutonta sanomaa ulkopuolisesta osastani. Kaikista vaihtoehdoista huolimatta tuntuu todellinen syy pitkiin housuihin olevan paljon symbolisempi: en tahdo olla sivistymätön!

Vartalon verhoaminen, aivan samoin kuin monimutkaisten ruokailutapojen opettelu on merkki sivistyksestä. Jäähdytetyt salaattiaterimet, useat haarukat ja veitset eri ruokalajeille ovat monelle viesti ylellisestä, hemmottelevasta elämästä. Ne kertovat näiden rituaalien harjoittajilla olevan ylimääräistä vapaa-aikaa, mutta myös siitä, miten ruokailu, tuo primitiivinen perustarve on valjastettu noudattamaan kulttuurisia säännöksiä. Voimme myös ajatella, että säännölliset ruoka-ajat ovat ehkä osa terveellistä, kokonaisvaltaista elämää, mutta ne ovat myös ehdoton osa erostamme luontoon ja primitiivisiin tapoihin. Alistamme ruumiimme osaksi kulttuuria ja sivistystä, kieltämällä siltä oikeuden syödä silloin, kun on nälkä – tai silloin kun aterioimme, syömään tiettyjen taiteen sääntöjen mukaan. (Vai minkä muun syyn keksitte pienelle äänelle päässämme, joka kehottaa käyttämään lasia, sen sijaan, että joisimme suoraan tölkistä, vaikka olisimme kuolemaisillamme janoon.) Samalla tavalla kulkiessani kaupungilla, haluan olla sivistynyt, kuulua joukkoon ja tuntea itseni osaksi kaupungin intensiivistä sykettä, joka imaisee vierailijan osaksi päivittäisiä rutiineitaan, ääniään ja hajujaan. Shortseissa kulkeminen keskikaupungilla on kuin menisi linnan juhliin alasti, saketissa. Kaupungilla liikkuessani tyydyn siis hikoilemaan pitkälahkeisissa housuissa ja olemaan ”sivistynyt”. Annan itselleni kuitenkin sen verran anteeksi, että lähtiessäni vedän jalkaani tennarit, jotka kipeästi vaativat puhdistusta, kiiltävien kävelykenkieni sijaan.

Kuitenkin, kaiken sen tarmon jälkeen, jonka suuntaan asustukseeni, on hiukan epäselvää, millaisia signaaleita ulkomuotoni muille viestittää. Jos kaupungille lähtiessäni vetäisen likaiset lenkkarini jalkaan ja t-paidan niskaani, onko viestini se, että olen helposti lähestyttävä kadunmies – yksi muista? Vai loukkaanko muita, kun en ole pukeutunut siistimmin? Olenhan akateemisesti koulutettu ja valkoinen! Minulla täytyy olla varaa pukeutua paremmin! Päivittäiset rutiinit ovat usein täynnä valintoja ja kompromisseja, kertoen, meiltä usein salaa, viestejä (niitä oikein tulkitseville) siitä sisäisestä maailmasta ja taustasta, jonka on vääjäämätön osa identiteettiämme. Toisinaan meidän täytyy kuitenkin rikkoa tiettyjä koodeja säilyttääkseen ja julistaakseen itsellemme tärkeitä asioita. Kaupungille lähtiessäni päätänkin usein manifestoida minulle rakasta lähiökasvatin-identiteettiäni ja tästä merkkinä vedän jalkaani tennarit – kaiken uhalla. Pitkät housut puen kuitenkin ilomielin ylleni; kaupunkimiljöössä lyhyet housut tuntuvat sopimattomilta ja tekevät oloni sinne kuulumattomaksi, alastomaksi. Tämä on ilmeisesti kaikuja isäni harjoittamasta propagandasta, jonka tarkoituksena oli pitää meidät lapset ainakin nimellisesti kaupunkilaisina, huolimatta pakkosiirtolaisuudestamme maaseudulle. Isänihän ei kehdannut edes töissä kertoa muutostamme Vantaalle, vaan uskotteli työkavereilleen Tikkurilan olevan yksi Helsingin uusimmista nukkumalähiöistä.