Elää ja kuolla Ruandassa

Hyvät lukijat. Jokin aika sitten jouduin ottelemaan ensimmäisen paidattoman kaksitoistaeräisen lähes ylivoimaista vastustajaa vastaan, jolla selvästikin oli kehässä huomattavasti enemmän kokemusta kuin minulla. Minut tyrmättiin lähes ensimetreillä, ja ilman tukijoukkojen kannustusta täällä sekä Suomessa vastustajan peittoaminen olisi ollut lähes mahdotonta. Tämä blogimerkintä on kuvaus tuosta suhteellisen hämärästä ajanjaksosta.

Päivällä, ruoan jälkeen se iski. Makaan sohvalla ja ennen kuin huomaankaan, minut on haastettu kamppailuun ripulia vastaan. Tajuan kamppailun laadun vasta maatessani kylpyhuoneen betonilattialla ja tunnen kuolevani. Koko ruumiini tuntuu vajoavan lattian läpi ja pääni tuntuu keveältä. Kovat kouristukset vääntelevät sisuskalujani ja mieleeni nousee irrallisia sanoja, jotka saavat yhä absurdimpia merkityksiä. ”Fizi.” ”Uudisasutuskylän lehmät.” ”Kahdeksan lasta ja vaimo.” Siirryn ajassa ja paikassa toisaalle. Makaan selälläni asuntovaunun petillä, Kalpalinnassa. Tuntuu kuin sisäilma kävisi kokoajan viileämmäksi. Paleltaa ja hengityskin taitaa höyrytä. Petteri nukkuu vieressä autuaan tietämättömänä ympäröivästä maailmasta. Haen ylleni kolme peittoa lisää ja yritän vaipua kohmeiseen uneen. On tainnut katketa sähköt. Myöhemmin, paljon myöhemmin, säpsähdän hereille Jokiniemessä, tuuli vinkuu ikkunoissa ja lumi tunkee sisään ikkunoiden raoista. Yritän käpristyä lähemmäksi vieressä nukkuvaa Karkkia, pitäisi vissiin soittaa huoltomiehelle. Uni, hetkellisesti maailman pahuudesta ja ongelmista vapauttava vieras, ei vaan tunnu tulevan. Olenko nukkunut ollenkaan? Makaan hereillä Ruotsissa, omakotitalon sängyllä sulloutuneena makuupussiin ja kahden viltin alle, koko vaatekaapin sisältö ylläni. Näen valveunta. Tuijotan kattoa ja kummastelen kuvioita, joita lämmin hengitykseni muodostaa kylmän ja yksinäisen omakotitalon yläkerran huoneen ilmaan. Minua paleltaa. En pääse ylös ja tuntuu kun olisin antanut ylen kaiken energian ruumiistani. Ei! En edes tahdo nousta. Voimattomuuden tunne tuntuu huumaavalta. En haluaisi juoda, sillä jo pieni määrä nestettä polttelee vatsassani, kivistää ja saa minut voimaan pahoin. En aiokaan nousta! Huoltojoukot ovat kuitenkin noteeranneet tyrmäyksen ja saapuvat virvokkeineen paikalle. Kongi pelastaa minut; nousen lepäämään omaan kulmaukseeni. Ehkä minua ei ole vielä murrettu.

Rukous tuntuu paremmalta kuin vesi. Se ei saa aikaan pahanolon tunnetta vaan on ainoa hetki kun elämä tuntui edes siedettävältä. Tuntuu epätodelliselta. Kerään kaikki voimani ja nousen lattialta sänkyyn, vain huomatakseni viettäväni päivästä suurimman osan pöntöllä. Muistan lukeneeni, että vessassa käyntien välillä tulisi juoda kaksi lasia suolasokeriliuosta. Kuinka se on mahdollista?! Juoksen vähän väliä vessassa, ja jo ajatus juomisesta saa minut voimaan pahoin. Iltaan mennessä olen hädin tuskin saanut alas kaksi lasillista.

Mikä on tämän tarkoitus? Mikä järki on tulla tänne asti sairastamaan? Miksi minä? Nämä kysymykset pyörivät seuraavan yön päässäni kun juoksin vessaan ja yritin vastentahtoisesti saattaa nesteitä elimistööni menetetyn tilalle. Joka kerta vastaus esittämiini kysymyksiin tuntuu olevan sama: ELÄMÄ. Tämä sana kumisee voimattomuuden sumentamissa aivoissani.

On uskallettava elää, kohdata ja kokea elämä iloineen ja suruineen; on menetettävä elämä, kuoltava itselleen, jotta sen voi löytää. Minä menetin elämäni kylpyhuoneen lattialla. Menetin sen ilomielin, jotta voisin tuntea edes hiukan paremmin elämää. Tajusin tämän myöhemmin, kun vierailimme ystävämme vaatimattomassa kodissa ja näimme kuinka heidän viisivuotias poika oli sairas malariasta. On uskallettava elää, astua elämään – kohdata elämän tarjoamat kolhut ja hiomisen – että osaa antaa ja toisaalta ottaa myös vastaan. Sain kokea pienen oppitunnin empatiasta, ja huomata kuinka jokainen solu ihmisruumiissa kaipaa kokea elämää – tuntea, haistaa, maistaa ja ennen kaikkea välittää.

Kiitos muistamisesta.