Evaluaatiomatka Ruandassa

Kuluneen viikon aikana kertyi reissukilometrejä ihan kiitettävästi (tai ehkä viisaampi puhua tunneista, sillä parikymmentä kilometriä saattaa taittua 20 minuuttiin, tai sitten se vie toista tuntia, riippuen tienkunnosta). Varhain tiistaiaamuna keräsimme katseita bussipysäkillä kun aloitimme Valtterin kanssa neljän päivän evaluointimatkan kohti Kibungoa. Ildephonsen ja Jean-Paulin saattelemina ahtauduimme kimpsuinemme ja kampsuinemme linja-autoon ja reissun ensimmäinen, muutaman tunnin pätkä kohti takamaita sai alkunsa. Tarkoituksenamme oli vierailla kolmessa uudisasukaskylässä ja yhdellä koululla itäisessä provinssissa.

Saavuimme Kibungoon ja jäimme hieman keskustan jälkeen pois bussista. Bussi jatkoi matkaansa meille tuntemattomaan määränpäähänsä. Yritimme soittaa Peterille, joka on Fidan projektien kenttä koordinaattori. Peterin numero ei toiminut. Emme olleet sopineet muuta kuin, että tulemme Kibungoon tiistaina ja soittelemme, kun olemme maisemissa. No, soitimme Marja-Leenalle Kigaliin (Aimo oli koko viikon Etiopiassa), mutta hän oli juuri kaupungilla ja hänelle ei ollut Peterin numeroa. Hän kuitenkin osasi ohjata meidät kävelemään takaisin Kibungon keskustaan (olimme bussilla huristelleet siitä ohi) ja etsimään paikallisen kirkon jossa pastorilla on Peterin numero. Tallustimme kantamuksiemme kanssa kohti kirkkoa ja se löytyikin helposti. Tunne oli hieno, kun kävelimme ihan uudessa ja tuntemattomassa. Se tuntui meidän tavalta tutustua uuteen paikkaan. Kirkon pihalla oli myös päiväkoti, joten meitä oli vastassa pihalla noin 30 iloista lasta, joista jokainen tahtoi vähintäänkin kaksi kertaa kätellä ja sano Muraho, eli terve! Löysimme pastorin ja hänen sihteerinsä, jotka puhuivat vain ranskaa ja kinyaruandaa, mutta he silti ymmärsivät, että etsimme Peteriä ja kaipasimme hänen numeroaan. Pastori soitti Peterille ja kertoi hänen tulevan hakemaan meidät 20 minuutin kuluttua. Sillä välin joimme paikalliseen tapaan sitruuna Fantat.

Peter haki meidän autonkuljettajan kanssa ja veimme tavarat vierastaloon, josta lähdimme ajamaan kohti Nyabitekerin kylää, joka sijaitsee noin 3 kilometrin päässä Ugandan rajalta. Matka taittui Etelä-Ruandasta Pohjois-Ruandaan oikein mukavasti. Nyabitekerin kylässä teimme ryhmähaastattelun, jossa oli noin 20 osanottajaa. Paljon on paluumuuttajilla haasteita ja ongelmia elämässään (esimerkiksi lapset kävelevät päivässä 15 kilometriä kouluun ja 15 kilometriä takaisin kotiin), mutta päällimmäiseksi mieleen jäi mies, joka tahtoi esitellä Fidan lahjoittaman lehmän. Mies oli NIIN onnellinen, koska oli saanut lehmän ja oli jopa laittanut lehmälle hyttysverkon. Toinen asia joka jäi mieleen oli eräs poika joka ei sanonut mitään vaan käveli vastaan ja kietoi pienet kätensä reiteni ympärille. Poika vain katseli ja halasi suu hymyssä. Palasimme Kibungoon illasta ja olimme väsyneitä, mutta onnellisia! Alla kuvassa nainen talonsa edustalla (talo rakennettu Fidan tuella) ja alhaalla jo äsken mainittu poika, joka jäi mieleeni useaksi päiväksi.

Seuraavana aamuna heräsimme vierastalossa savun hajuun. Kun katsoin ikkunasta ulos huomasin, että talon mies keitti vettä nuotiolla isossa kattilassa. Ihmettelin ja menin aamupesulle. Huomasin kuitenkin harmikseni, että vessanpönttö ei vedä ja kraanastakin vettä tulee rajoitetusti. No, eipä siinä mitään. Peter ja kuski tulivat hakemaan meidän aamupalalle ja sitten lähdimme ajamaan kohti Simbwan kylää, joka myöskin sijaitsee Pohjois-Ruandassa. Simbwassa teimme jälleen kyselyn ja tällä kertaa haastattelimme myös lapsia. Paljon on myös Simbwan kylässä haasteita, mutta mieleen kylästä jäi heidän mahtava yhteishenki ja keskinäinen rakkaus. Ihmiset välittivät toisistaan ja olivat valmiit auttamaan muita. Paluumatka meni jälleen mukavasti ja mielessä pyöri kylän ihmiset ja tunsin suurta kiitollisuutta, että olin saanut tavata heidän ja olla juuri täällä, juuri nyt. Illalla menimme Peterin luo illalliselle ja tapasimme hänen perheensä. Illalla olimme jälleen erittäin väsyneitä, mutta jos mahdollista niin entistäkin onnellisempia. Alla kuvassa minä ja Peter haastattelemme lapsia ja seuraavassa kuvassa haastatteluihin osallistuneita ihmisiä Fidan tuella rakennetun talon edustalla.

Niin, ja vesi ongelmakin selvisi. Pöntön vieressä on vipu, joka pitää vääntää ”pönttö” asentoon jos haluaa vetää vessan ja ”suihku” asentoon jos tahtoo jääkylmää vettä suihkusta. Tänä iltana talon mies toi meille saavissa siinä nuotiolla lämmitettyä kylpyvettä ja kun sähkötkin olivat katki niin hän toi pienen kynttilän, jonka valossa saimme peseytyä. Vesi oli hieman nokisen väristä, mutta voi sitä tunnelmaa, kun sai peseytyä kynttilänvalossa.

Seuraavana aamuna saimme nauttia hyvästä aamupalasta ja sen jälkeen suuntasimme kohti Ndegon kylää, joka puolestaan sijaitsee Itä-Ruandassa hyvin lähellä Tansanian rajaa. Siellä teimme jälleen haastattelun ja huomasimme, että tämä kylä poikkeaa muista huomattavasti ilmaston ja yhteishengenkin puolesta. Ilma oli erittäin kuiva ja kuuma, joka vaikutti myös ihmisten arkeen ja sen haasteisiin. Esimerkiksi sato ei meinaa kasvaa kun alue on niin kuiva ja alueella on myös isoja eläimiä, jotka syövät satoa ja estävät lapsia pääsemästä kouluun. Ruokaturva oli kylän suuri haaste. Kylästä jäi mieleen heidän epätoivo ja apaattisuus.

Illalla menimme kuljettajan luokse illalliselle ja saimme maistaa paikallista herkkua, vuorokauden käynyttä maitoa. Maku oli jotain piimän ja siman väliltä. Aina kun syödään yhdessä jotain on tapana, että talon isäntä tai ruoan tarjoaja pitää ”kiitospuheen” ruoan jälkeen ja kiittää vieraita, ja sitten oletetaan myös, että me vieraat pidämme vastavuorostamme puheen. Pieniä puheita pidimme siis usein pitkin viikkoa. Tapa on aluksi vaikea, koska se tuntuu suomalaisesta niin viralliselta, mutta toisaalta se on kunnioituksen osoitus ja useasti ihmiset sanovat hienoja asioita, joita voi muistella pitkään.

Seuraava aamu oli viimeinen aamuherääminen Kibungon vierastalosta. Nautimme aamupalan ja pakkasimme kassimme valmiiksi. Peter tuli jälleen hakemaan meidät ja lähdimme kothi Nyamiraman ylä-astetta, jossa toteutimme kyselyn 22 oppilaalle. Luulimme kyselyn olevan helppo, koska siinä piti lähinnä vain ympyröidä kyllä tai ei, mutta se osoittautuikin kollektiivisessa kulttuurissa erittäin haasteelliseksi. Päätimme lopuksi myös keskustella yhtenä ryhmänä. Oppilaat olivat mahtavia ja oli ilo saada viettää kolmisen tuntia heidän kanssaan. Jäi hieman sellainen kutina, että siellä pitää päästä vielä käymään. Koulu on sisäoppilaitos (koska vain harvassa kylässä on ylä-aste), jossa on noin 850 oppilasta. Suurin huoli oppilailla oli koulumaksujen maksaminen, joka tuotti monelle suuria vaikeuksia. Koulun ruoka on myös hyvin yksipuolista ja joinain päivinä sitä ei edes riitä kaikille. Haasteita on monia. Minulle syntyi myös monia ideoita auttaa ja vahvistaa näitä nuoria. Yksi asia on, että haluaisin haastaa suomalaisia osallistumaan nuorten koulumaksuihin, etenkin heidän jotka ovat orpoja! 40 € riittää yhden lapsen lukukausimaksuun! Lapset stressaavat myös siitä, että heidän nuoremmat sisaruksensa joutuvat tekemään kotikylässä kovasti töitä, jotta he voivat olla koulussa ja opiskella.

Koulun rehtori vei meidät kyselyn jälkeen teelle, ja teen jälkeen lausuimme jälleen kiitospuheet, jonka jälkeen Peter vei meidät Kayonzaan, josta hyppäsimme bussiin kohti Kigalia. Matkalla luimme nuorten vastauksia kyselyihin. Tunsin suurta etuoikeutta saada olla täällä ja tavata näitä ihmisiä. Sain jakaa hetken ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet suuria koettelemuksia elämässään. En voinut nyt antaa muuta kuin hetken aikaa ja huomiota, mutta toivottavasti jonakin päivänä myös jotain muuta. Toisaalta kaikki jotka maksavat veroja suomessa ovat jo antaneet näille ihmisille, koska Fida saa rahoitusta suomen ulkoministeriöstä, ja sillä rahalla näille ihmisille on rakennettu taloja, vessoja, lahjoitettu 10 lehmää, ja rakennettu oppilaille luokkahuoneita sekä kaksi asuntolaa ylä-asteelle. Että taputtakaahan itseänne selkään. Hyvin tehty :)

Tämän viikon olemmekin sitten yrittäneet kirjoittaa evaluaatioraporttia viimeviikon kylä ja kouluhaastatteluista. Aikaa ei ole paljon, koska perjantaina lähdemme uudelle matkalle kohti Tansaniaa ja Keniaa. Eli huhtikuun aikana voi olla, että blogi ei päivity useasti, mutta laitetaan mahdollisuuksien mukaan edes muutamia kommentteja, että pysyy blogi hengissä. Kiitos muistamisesta viimeviikon matkan aikana!