Kättä päälle

Tiukka kouraisu. Löysä lapanen. Rento vitonen. Erilaiset kättelyt kertovat paljon tilanteesta, ihmisten väisestä hierarkiasta, ystävyyden syvyydestä, ja ovat muutenkin tärkeä osa ihmisten välistä kanssakäymistä. Yleensä en kiinnitä suurtakaan huomiota siihen, miten tervehdin, tai vastaavasti miten minua tervehditään – en kuitenkaan ole halaajaihmisiä. Täällä ollessa on huomio kuitenkin kiinnittynyt siihen kuinka tuttuja, ja usein myös täysin ventovieraita, kätellään. Joskus kättelyrituaalit yltyvät muistuttamaan jonkin salaseuran jäsenten välistä rituaalia, toisinaan kättelyllä osoitetaan kunnioitusta, mutta vain harvoin torjuntaa.

Kongolaisten mielestä vilkuttaminen on kuulemma epäkunnioittavaa ja kielii siitä, ettei toista osapuolta haluta lähelle. Läheiset ystävykset, kongolaisissa tervehdysrituaaleissa, puskevat päänsä yhteen ja näin osoittavat läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta. Vieraampia ihmisiä kätellään ja vilkuttaminen siis koetaan lähinnä käskyksi pysyä etäällä – ”meillä ei ole mitään tekemistä keskenämme ja se on hyvä näin.” Vilkuttaja viestittää olevansa ulkopuolella, ja haluavansa pysytellä siellä. Jopa silloin, kun toisella on likaiset kädet, kuuluu protokollaan kättely. Tällöin toinen (se likaiset kädet omaava) ojentaa käsivartensa kämmenen sijasta.

Tuttua kätellessä on tietty, innostunut, rytmi ja kämmenien osuessa vastakkain kajahtaa ilmoille iloinen läsähdys. Tämän jälkeen kiepsautetaan sormia ylöspäin, kämmenpohjaa alaspäin ja tartutaan toista peukalohangasta kiinni, puristetaan ja kiepsautetaan takaisin länsimaisillekin tuttuun peruskättelyasentoon. Tämä siis on yksi variaatio paikallisesta, tavattaessa suoritettavasta, kättelystä. Jos halutaan osoittaa erityistä kunnioitusta, viedään käteltäessä vasen kämmen oikean käsivarren alle ja unohdetaan kieputukset. Toki ”perinteinen käsipäivää” on myös täällä arvossaan ja kovassa kulutuksessa jokapäiväisessä kanssakäymisessä.

Pois lähtiessä kätellään jälleen. Tällä kertaa kättely on länsimaisellekin tuttu käden puristus (ilman kummempia kiepsautuksia). Usein kättelijä kuitenkin osoittaa vilpittömyyttään, näin suomalaisen makuun jopa vaivaavan pitkällä kädenpuristuksella. Ja, ote toisen kädestä irrotetaan laahaavasti, joka ainakin minulle tuo mieleen vanhat elokuvat, joissa tyttö haikeana saattaa juna-asemalla sulhastaan sotaan ja kaihoten päästää käden valumaan omistaan - ikään kuin imien, niin pitkään kuin mahdollista, läheisyyden rippeet poislähtijästä.

Me siis kättelemme. Osoitamme kunnioitusta, kieputtelemme ja vääntelemme käsiämme tai viipyilemme kaihoisasti hyvästeissä - aina tarvittaessa, tilanteen mukaan. Kättelemme pehmeitä, arvostettujen henkilöiden käsiä, kuokan kovettamia käsiä, pieniä ja likaisia käsiä ja vastailemme uudelleen ja uudelleen samoihin tervehdyksiin ja kysymyksiin. Meidät toivotetaan useaan otteeseen tervetulleiksi Ruandaan ja Kigaliin; meidät toivotetaan tervetulleiksi kotiin – Ruanda ottaa meidät avosylein vastaan ja toivoo, että voisi tarjota itsestään meille vähintäänkin toisen kotimaan.

Päiväkävelyn aikana saatamme kohdata tusinan verran löysiä lapasia, jotka usein kuuluvat innokkaille tenaville, muutaman kädenkiepsauttajan, ja jokusen kunnioittavan ravistuksen. Eteenkin vanhemmat, köyhistä oloista tulevat ihmiset osoittavat kunnioitusta kätellessään, ilmeisesti siitä syystä, että valkoinen käsi kuuluu täällä usein jonkin avustusjärjestön työntekijälle ja mahdolliselle auttajalle (/antajalle?). Muutama päivä sitten, kesken kävelyn, pysähtyessämme jutellemaan lapsiparven kanssa, mäen rinteet raikuvat heleän ja pomppivan, noin viisivuotiaan tytön, äänen voimasta: ”Abazungu! Abazungu! Abazungu!...” Tyttö oli huomannut meidät, eikä halunnut jäädä meistä paitsi. Hän juoksi mäenrinnettä alas, laulaa rallattaen ja lähestyi meitä kädet levällään, valmiina halaamaan.

Turha lienee sanoa, että palaamme usein näiltä kävelyiltä kotiin suupielet venyneinä, itsemme täyteen imeneinä sitä yksinkertaista elämän riemua, jota lapset meille hymyillään kantavat. Tunnen, miten olemme jälleen palautetut täyteen taisteluvalmiuteen; valmiina kohtaamaan papereita notkuvien työpöytien tarjoamat haasteet.