Järkeä vai ei?

Maalaisjärki ei kuulemma ole hyvä apuväline päätöksiä tehdessä. On puhtaasti sattumankauppaa, jos maalaisjärjellä tehty päätös osuu oikeaan. Maalaisjärjen perusteella tehdyt päätökset perustuvat usein omiin (tai naapurin tai historiallisiin) kokemuksiin, jotka eivät välttämättä ole paras mahdollinen päätöksentekoväline. Itse asiassa näin tehdyt päätökset voivat olla vahingollisia pitkällä aikavälillä – tai, joka tapauksessa huonompia kuin jokin muu ratkaisu. Maalaisjärki sekä historia johtavat meitä karusti harhaan uskoessamme, että niihin tukeutuen voimme ymmärtää enemmän siitä meitä ympäröivästä todellisuudesta, johon lukeutuvat ihmisten ja eri ilmiöiden käyttäytyminen kussakin olosuhteessa. Samankaltaisilta vaikuttavat sosiaaliset ilmiöt poikkeavat sisällön nyanssien osalta ja usein myös tarkoitukseltaan eri aikoina sekä eri paikoissa, johtaen varomattoman maailmanlaitaa kulkevan harhaan, hänen luullessaan, että voisi paremmin hallita elämäänsä ja ympäristöään puhtaasti menneiden kokemuksien perusteella; tuskin kovinkaan moni meistä pysähtyy pohtimaan – maalaisjärjellä päätöksiä tehdessään – useita eri variaabeleita (ja niiden muuttumisia historiallisilta kerroilta [sekä ajan ja paikan suhteen], jotka olemme kokeneet, tai josta olemme kuulleet) ja niiden vaikutuksia tutkittavan arkitodellisuuden ilmiöön. Muiden ihmisten sosiaalinen (arki)käyttäytyminen ei aina ole loogista, tai ei ainakaan seuraile ”meidän” logiikkaamme, vaan voi tuntua täysin järjen vastaiselta. Toisaalta myös historiallinen ”me” (toimet ja päätökset) sekä eilinen yhteiskunta saattavat tuntua uuden (paremman?) logiikan valossa käsittämättömiltä epäloogisuuden sarjoilta, joka jo ”maalaisjärjelläkin ajateltuna” olisi pitänyt tajuta hoitaa täysin toisella tavalla. Tällaisia lausuntoja annettaessa ei usein tule miettineeksi, että maalaisjärkemme ei useinkaan ota huomioon kulttuurihistoriallisia tekijöitä, jotka vallitsisivat tuossa tietyssä ajassa ja paikassa muokaten yksilöllistä ja kollektiivista tilaa ja ajattelua, luoden puitteet historiallisille päätöksille.

Aivan kuten nykyisyys, maalaisjärki on kerrostuma menneisyyden kokemuksia ja käytänteitä, joista monet voivat jo alkujaan olla virheellisiä. Maalaisjärki ei ole jotakin pysyvää, muusta irrallaan leijuvaa tietoutta, joka pystyisi konstruktoimaan virheettömästi muuttuvaa todellisuutta, vaan se on alati muutoksessa seuraillen niitä jatkuvia jokapäiväisiä kohtaamisia, joissa maailmankuvamme (joka toimii maalaisjärkemme perustana) hioutuu. Tämän jatkuvan muutosprosessin seurauksena syntyvistä havainnoista emme pysty siivilöimään pois niitä virheellisiä päätelmiä ja kokemuksia (tai että voisimme seurata jokaista prosessia [alusta] loppuun ja nähdä mitkä tekijät siihen vaikuttavat ja mikä on lopputulos), vaan perustamme maalaisjärjellä tehdyt päätöksemme hyvinkin vajavaiselle tiedolle. Tämän takia usein yrityksemme ennustaa, hallita tai manipuloida sosiaalisia ja taloudellisia järjestelmiä menee niin usein mönkään – ainakin, mikäli uskomme sosiologi Wattsin löydöksiä, jotka näyttävät jäytävät parhaan terän pois itsensä joka alan asiantuntijoiksi julistautuneiden sekä pseudoasiantuntijoiden lausahduksilta arkielämän havainnoista.

”Hyviksi havaitut,” vaikkakin usein virheelliset havainnot sosiaalisen elämän laeista ovat usein jumittuneet kiinteäksi osaksi yhteisöjämme ja siirtyvät kultturaatioprosessissa sukupolvelta toiselle. Yksi tällainen näyttää näillä osin maailmaa olevan suhtautuminen eurooppalaisiin; eurooppalainen on jollakin tapaa ihmeellinen ilmestys, jota täytyy pysähtyä – niskat nyrjähtäneenä – katselemaan, keskeyttää arkinen aherrus ja usein itsekseen ihan ääneen päivitellä: ”katos eurooppalaista!”

Eurooppalaisen ja paikallisen kohtaamisissa tapahtuu jotakin maagista, jota satunnainen vierailija ei pysty täysin käsittämään: aluksi paikallisten suhtautuminen ohi kulkevaan eurooppalaiseen huvittaa ja myöhemmin (melko nopeasti) kiukuttaa. Mitkä ovat ne tekijät, jotka saavat ihmiset seisahtumaan ja katselemaan, ja vanhemmat kehottamaan lapsiaan tarkkaavaisuuteen kun valkoinen painelee paineenpurkulenkillään ohitse? ”Sano niille päivää!”, ”Eurooppalainen! Eurooppalainen!”, ”Eurooppalainen, mitäs täällä kävelet?” Nämä valmistelevat kummankin osapuolen väistämättömään, eurooppalaisen ja paikallisen väliseen vuorovaikutukseen, joka on vääjäämätön tapahtuma ennemmin tai myöhemmin (vaikka pää vilistäisi kuinka ristiriitaisia ajatuksia raskaan päivän seurauksena). Lopulta itsehillintä pettää, ei kestä enää ajatusta ylimielisestä eurooppalaisesta, joka kaappaa ympäröivältä maailmalta omaa aikaa kuvitellen olevansa itsenäinen saareke, joka pystyy sivuuttamaan vastaantulijat tai kadunpielessä norkoilevan ilman, että ottaa heitä osaksi maailmaansa – edes hetkeksi. On heittäydyttävä kohtaamiseen, joka tuntuu absurdilta ja naivistiselta; on suljettava hetkeksi myllertävä mieli ja hypättävä senhetkiseen arkitodellisuuteen, jossa vuorovaikutus ihmisten välillä määrittää kosmologian rajat.

Ihminen ei ole ihminen ilman toista; näin ajattelevat usein paikalliset. Kun tansanialaisia lapsia pyydettiin (uteliaan eurooppalaisen toimesta) piirtämään ihminen, oli tuloksena – poikkeuksetta – kuva kahdesta ihmisestä. Ihmisyys syntyy vuorovaikutuksessa muihin. Ketään ei voi eristäytyä ympäröivästä todellisuudesta, tai ne jotka voivat, niissä on useassa kulttuurissa nähty piilevän salaperäisiä voimia ja kykyjä, jotka ovat arvaamattomia tai jopa vaarallisia.

Toisaalta, kun paikallinen ja eurooppalainen kohtaavat, on ymmärrettävä, että kaikki historialliset kohtaamiset muukalaisten välillä luovat varjonsa tähän yksittäiseen tapahtumaan. Historialliset kerrostumat, väärine ja oikeine havaintoineen, värittävät jokaista uutta kohtaamista, ja näiden seurauksena tartunnallisuudesta on tullut kiinteä osa näitä tapahtumia; siinä missä eurooppalainen kuvittelee saavansa kohtaamisesta paikallisen kanssa huonoa onnea (kaikki mahdolliset taudit ja basillit – sekä kun tuuri on huonoimmillaan kiinteä omaisuus taskunpohjalla vaihtaa omistajaa tässä kulttuurien yhteentörmäyksessä), paikallinen kokee suurta siunausta, jota ilmeisesti pelkkä eurooppalaisen kätteleminen tuo yksilölle. Kättä tarjotessa on myös hyvä lausua taikasanat ”Kiv mee mani” (tai hiukan miedommin – lapsen ollessa kyseessä – ”bonbon?”). Toisinaan loitsua tehostetaan, ja samalla myös materiaalin siirtymistä, nimeämällä raha jo valmiiksi omaksi ”kiv mee ool mai mani!” Tätä toimitusta – jonka olen leikkisästi nimennyt kädenojentelun rituaaliksi ja joka näyttää toimivan parhaiten tuntemattomien ihmisten kanssakäymisessä, jossa paikallinen törmää (käsi edellä) eurooppalaiseen – ei pidä luulla paikallisten naiviksi suhtautumiseksi valkoisiin ja heidän (ylitsepursuavaan) varallisuuteen, vaan se on nähtävä kiinteäksi osaksi sitä historiallista vuorovaikutusten verkostoa, jossa paikallisen ja eurooppalaisen kohtaamisen rituaalit ja standardit ovat muodostuneet ja jotka heidän maalaisjärjellään ovat paitsi kohteliaita, myös järkeviä.

Historialliset kohtaamiset ovat osoittaneet paikalliselle, että eurooppalainen on onnellisimmillaan antaessaan ja ottaa usein yhteyden paikalliseen nimenomaan antaakseen (säälistä, syyllisyydentunnosta tai jostakin muusta syystä) tälle Land Cruiserin ikkunanraosta jotakin muuten tavoittamattomissa olevaa ja äärimmäisen tarpeellista aineellista hyvää. Eurooppalainen on silmin nähden huojentunut, sillä hänen tehtävänään on ilmeisesti (ei niinkään enää sivistää jalo villi vaan) tarjota kaikin keinoin lohdutusta elämän julmuuteen, joka on heittänyt paikallisen avojaloin ja resuisena seisomaan tienristeykseen vailla päämäärää. Eurooppalainen tajuaa heti, että hänen on täytettävä tuo tyhjiö taskunpohjalle jääneellä setelillä, suklaapatukalla tai kekseillä (miksi muuten kaikki tajuisivat pyytää juuri näitä asioita). Pelastus! Tämä lyhyt sosialisointi paikallisen kanssa antaa varmasti lohtua ja toivoa tulevasta. Hän ei ole yksin tässä maailmassa. Eurooppa seisoo hänen takanaan, siitä hän on juuri saanut kouriintuntuvan todistuksen.

Eurooppalainen poistuu kohtaamisesta kokemusta rikkaampana; hän on omin silmin nähnyt äärettömän köyhyyden ja päästänyt sen niin lähelle, että se on tullut ihan iholle (pahimmassa tapauksessa jopa ihon alle) muistuttamaan kuinka onnekas hän on ja kuinka mitättömiä hänen pikku ongelmansa ovat tämän sanoinkuvaamattoman ilmiön rinnalla, joka asettaa eurooppalaiselle norsun rintakehän päälle niin, että on vaikea hengittää ja paine saa eilisillankolmenruokalainillallisen-uudetvaatteet-lämpimänsuihkun-täydenjäääkaapin nousemaan isoksi klöntiksi kurkkuun tehden nielaisemisen lähes mahdottomaksi. Huonon omantuntonsa, joka ilmestyi resuisissa vaatteissa hänen eteensä, hän on onnistunut lahjomaan hiljaiseksi muutamalla kolikolla (mutta jolla paikallinen varmasti syö koko viikon tai kukaties vielä pidempään) ja lupauksella kotiin päästyään ostaa enemmän reilunkaupan tuotteita. Maailma on taas hallittavissa ja järkevä. Eurooppalainen pystyy hallitsemaan omaa pientä maailmaansa omassa päässään, ja selittämään, että vaikka maailma on epäoikeudenmukainen, hän tekee oman osuutensa. Loppu on muista kiinni.

--

Lähtöjä

Burundissa vietetty viikko oli erityisen antoisa muutenkin, kuin työnkannalta; yhtenä iltana (olisiko ollut tiistai?) silmiimme osui telkkarista mielenkiintoinen elokuva. Mielenkiintoinen jopa siinä määrin, että yhtenä miehenä (seksistinen sanonta?) päätimme lykätä illallista muutamalla tunnilla, vaikka päivällinen oli jäänyt (ainakin minulta) väliin.

Elokuva kertoi kauniisti lähdöistä (Departures [2008]) ja ihmisten välisestä (toisinaan puhumattomasta, hiljaisesta) rakkaudesta ja rakastamisesta. Suosittelen, eteenkin niille, jotka eivät kavahda hiljaisia kohtauksia ja vähäistä dialogia (joka on kuitenkin täynnä tarkoituksia ja ilmeikkyyttä, ilman, että asiaa tarvitsee alleviivata tyhjänpäiväisillä hölinöillä). Jotenkin sopiva elokuva, joka puhutteli usealla eri tasolla, juuri tuon hetkisen sielunmaiseman jatkoksi.

Seuraavana iltana söin taivaallista merenelävä-pastaa – niin hyvää, että se saa vihaamaan itseäni (jokainen tulkitkoon tämän ilmauksen niin kuin tahtoo; en halua ohjata lukijaa siihen suuntaan – vaikka lukija nyt tietenkin vakuuttuu, että näin nimenomaan on – että varsinkin viittaan siihen suunnattomaan kontrastiin, jonka aiheutuu suunnattoman hyvän ruuan ja sen todellisuuden välille, joka vallitsee suunnattoman köyhässä Burundissa).

Ravintolasta (La Trattoria) on tullut meidän suosikki, jossa on pakko piipahtaa ainakin yhtenä iltana Bujumburassa käydessä, jos ei muuten, niin ainakin tiramisulla…

Burundi - ilahduttavia lapsia ja toimisto- sekä kenttätyötä

Vietimme viime viikon Burundissa. Aloitimme matkamme maanantaina viideltä aamulla. Matka Kigalista Bujumburaan, Burundin pääkaupunkiin, on noin kuusi tuntia, mutta meidän piti matkanvarrella käydä katsomassa työkohteita ja seuraamassa, kuinka työ edistyy kohde kylissä. Oli ilo huomata, että ihmisiä oli työntouhussa ja ylä-aste valmistuu hyvää vauhtia erääseen Burundin kylään. Koulun rakentamisen avulla on työllistetty noin sata alueen ihmistä. Osan työnkuva on hakea vettä työmaalle, koska alueella ei ole vettä. Vesi tuodaan noin 5 kilometrin päässä olevasta järvestä. Edestakainen matka vie paljon aikaa, koska koulu rakennetaan kukkulalle. Muutenkin koko Burundi, pääkaupunkin lukuunottamatta on erittäin vuoristoista. Niin vuoristoista, että automatka Bujumburaan Kigalista on välillä tuskaista pahoinvoinnin vuoksi (jopa niille, jotka eivät yleensä voi pahoin automatkoilla). Rakentamisen ohessa koulutetaan (muurausta, rakentamista jne) myös noin 30 nuorta. He saavat ensin teori opintoja, jonka jälkeen pääsevät käytännössä harjoittelemaan työn tekoa.

Alueen ihmisiä avustetaan myös rakentamalla 200 taloa. Perheet, jotka tulevat saamaan tämän vuoden aikana talot tekevät myös työtä taloihinsa. He tekevät taloon kaikki mutatiilet sekä tuovat kattoa varten pitkiä puunrunkoja. Alla kuva erään avunsaajan nykyisestä talosta. Tämän vuoden lopussa hän tulee asumaan talossa, jossa katto ei vuoda ja jossa on huoneita sekä ovet ja ikkunat.

Koska kaikessa rakentamisessa hakataan alueelta jonkin verran puita, on yksi aktiviteetti istuttaa puita. Puiden taimet ovat myös hyvässä kasvussa.

Bujumburaan päästyämme olimme väsyneitä sekä hiekkaisia. Onneksi pääsimme yöksi mukavaan hotelliin, josssa oli ilmastointi sekä suihku.

Viikko oli erittäin työntäyteinen. Mikään päivä emme onnistuneet lopettamaan työntekoa ennen kuutta illalla. Haastattelin tiistaina psykososiaaliseen seminaarin luennoitsijoita ja onneksi oli hyviä kandidaatteja, joten oli valinnanvaraa. Torstaina pääsimme vierailemaan paikallisen kumppanin hallinnoimaa lastenkotia. Vierailu oli mielenkiintoinen ja erilaisia tunteita täynnä.


Lastenkodin lapset ovat pääasiassa vauvoja, joiden äidit ovat kuolleet synnytyksessä. Tällä hetkellä lastenkodissa on noin 70 lasta. Usein lasten isät eripuolelta Burundia tuovat lapset lastenkotiin, koska heillä ei ole mahdollisuutta pitää huolta lapsesta, varsinkaan ensimmäisinä elinvuosina. Tarkoitus on, että lapset palaavat koteihinsa kolmen, neljän vuoden iässä. Joissain tapauksissa myös isä on saattanut kuolla, ja jos muitakaan sukulaisia löydy, lapsi palaa lastenkotiin, mutta pääasiassa kaikki lapset palaavat koteihinsa.Suurimmat tarpeet ovat äidinmaidonkorvike, joka on erittäin kallista Burundissa sekä lastenvaatteet, koska vauvoilla vaatteita pitää vaihtaa useasti ja alue jossa lastenkoti sijaitsee on vuoristoista, joten välilä siellä on erittäin kylmä. Oli ilo nähdä lastenkoti, joka on hyvin pidetty. Rakennuksia selkeästi pidetään kunnossa ja lapset olivat hyväkuntoisen oloisia.

Kun lähdemme Ruandaan viime vuonna saimme mukaamme matkalaukullisen lasten leluja sekä vaatteita. Olemme myös saaneet Ruandaan muutamia lisäpaketteja suomesta, joissa on myöskin ollut lastenvaatteita sekä leluja. Kaikki lelut sekä vaatteet päätyivät tähän lastenkotiin. Lastenkodin johtaja oli erittäin kiitollinen lahjoituksista. Erityiskiitos siis Riinalle, Noalle, Neelalle, Nupulle ja Ossille; Minnalle, Caritalle, Pasille sekä Minnan ystäville jotka lahjoittivat omistaan. Lahjoituksenne on saavuttanut omistajansa :) Tarkoituksenani on vielä syksyllä vierailla lastenkodilla ja käydä tutustumassa enemmän lastenkodin arkeen.

Lastenkodilla on myös noin kymmenkunta lehmää ja he viljelevät maata, joista he kattavat osan maidon sekä ruoan tarpeesta.

Vaaleja odotellessa

Silloin ennen ihmiset ottivat vaalit enemmän tosissaan.
He aloittivet säilömään mätiä munia jo viikkoja ennen vaaleja.
George Orwell

Kongossa lähestyvät vaalit. Toivottavasti ihmiset malttavat pitäytyä munien heittelyssä! Viimekuukausien levottomuuksien lisääntyminen sekä maaseudulla että suurissa kaupungeissa (jopa Lububashissa joka on yleisesti rauhallinen kaupunki ja välttynyt Kongon viimeaikaisilta sodilta) viittaavat kuitenkin muuhun. Huolestuttavana trendinä Fizin alueella (jossa teemme töitä) ovat lähinnä järjestöautoihin kohdistuneet aseelliset ryöstöt; esimerkiksi keväällä Lääkärit ilman rajoja -järjestön autot joutuivat useiden ryöstöjen kohteeksi, jossa kaksi heidän työntekijää haavoittui vakavasti. Trendi on tuttu esim. Burundista, jossa ennen viime vaaleja ryöstettiin kaikkea, minkä sisällä liikkui valkoisia.

Aika näyttää, mihin suuntaan väkivallan heiluri Kongossa heilahtaa.

Yritetään pysytellä poissa Kongosta ja tarkkaillaan tilanteen kehitystä. Tällä viikolla oli tarkoitus käydä Kongon puolella Bukavussa, mutta konttorin puolelle kerääntyneet paperiasiat ja huoli alueen turvallisuuskehityksestä peruuttivat reissun. Keskiviikkona saimme lukea lehdistä, että Kamembessä Ruandassa oli tiistaina tehty kranaatti-isku. Kamembe on Ruandan puolella olevan Cyangugun, Bukavun rajakaupungin, teollisuus ja liikennöinti keskus, johon muun muassa lennot Kigalista tulevat. Kranaatti räjähti paikallisen markkinapaikan läheisyydessä haavoittaen 21 ihmistä. Vaikea sanoa, mihin isku liittyy, mutta hallitus on syyttänyt Kongossa leiriään pitävää FDLR-kapinallisryhmittymää aikaisemmista kranaatti-iskuista, joita sattui lähinnä Kigalissa ennen vaaleja.


Afrikan suurten järvien alueella vaalit ainakin ovat kuolemanvakava asia!

Psykososiaalista tukea

Viime viikot ovat olleet kovin kiireisiä. Tällä viikolla pitäisi Ruandan, Burundin, ja Kongon kumppaneiden lähettää neljännesvuosi narratiiviraportit. Onneksi Valtteri käy ne suurimmaksi osin läpi ja minä saan keskittyä suunnittelemaan psykososiaalisen tuen koulutusta, joka järjestetään Bujumburassa, Burundissa. Neljännesvuosiraportit ovat haastavia kumppaneillemme, koska he ovat ranskaapuhuvia ja raportointi on englanniksi. Minulle puolestaan tulee huoleksi, että kaikki kumppanit saavat tehtyä neljännesvuosittain tehtävät talousraportit. Eli arkista toimistopuurtamista on tällekin viikolle luvassa.

Psykososiaalisen tuen seminaarissa kaikkien kouluttajien tulee luennoida ranskaksi. Tämän vuoksi en itse pidä kuin kahden tunnin luennot. Viikon mittaiseen koulutukseen on ollut vaikea löytää kouluttajia, koska kaikki CVt yms on ranskaksi. Onneksi on Google Translator :-) Sinne vaan koko CV ja Voilá! Välillä kääntäjä antaa mitä ihmeellisimpiä käännöksiä, mutta kyllä niistä saa selvää, että mihin tekstissä pyritään. Koulutuksen aiheena on yhteisöpohjainen psykososiaalinen tuki, perus psykologia sekä psykososiaaliset työkalut. Minä pidän luennon aiheesta Code of Conduct in Psychosocial work. Eli etiikkaa ja periaatteita miten psykososiaalista tukea tulisi antaa. Olen lukenut tutkimuksia, jossa on tutkittu humanitaarisen avun antamista tietyissä maissa ja tuloksista on paljastunut useita avustuksen väärinkäytöksiä. Esimerkiksi avunsaajat ovat joutuneet maksamaan, tavalla tai toisella, saamastaan avusta, jonka avustustyöntekijä tuo.

Avustustyöntekijän tulee olla erityisen moraalinen toiminnassaan. Nämä tulokset saattavat aluksi masentaa ja saada jopa vihaiseksi, mutta ajattelin, että sellaista sattuu, mutta nyt tässä koulutuksessa pitää tehdä selväksi kuinka suurista asioista on kyse. Ja etenkin psykososiaalisessa tuessa tämä on ensiarvoisen tärkeää. Jo valmiiksi rikki olevia ihmisiä ei tule"rikkoa" lisää. Tällöin teemme vain enemmän haittaa, kuin hyötyä.

Psykososiaalinen tuki on muuten mielenkiintoista. Suomessahan tähän on jo jonkinlaiset perinteet ja rakenteet. Sosiaalipuolta tietenkin edustaa sosiaalitoimi, jos oma perhe ja lähipiiri ei pysty antamaan tarvittavaa tukea, ja psyko-puolta edustaa usein lääkäripalvelut, sekä erilaiset toimijat, kuten kirkko, punainen risti sekä kriisikeskukset yms. Osa toimijoista voi tietenkin tehdä molempia. Täällä tällainen toimintamalli ei ole mahdollinen, joten pitää vääntää ajatukset toiseen asentoon. Perusajatus on kuitenkin sama, eli mitä ihminen tarvitsee, kun on kohdannut vaikkapa traumaattisen tilanteen. Täällä useat ihmiset ovat kohdanneet sodan, konfliktin ja sen lisäksi köyhyyden. Tilanne on siis "kinkkinen". En voi toimia samoilla malleilla kuin suomessa, vaan pitää löytää uusia lähestymistapoja sekä malleja työhön. Tällä kertaa en kuitenkaan itse tee "käytännön työtä", vaan pyrin suunnittelemaan ja ohjeistamaan. Onneksi en kuitenkaan tee tätä yksin, ja se olisikin vaarallista. Koska jos ohjaisin työntekijöitä tekemään näin, niin voi olla, että heidän kontekstissaan ja kulttuurissaan se olisi mahdotonta. On siis kuunneltava tarkoin mitä "kenttä" sanoo. No, mutta, haasteista huolimatta eteenpäin porskitaan ja olen löytänyt koulutuksiin jo Burundilaiset ranskankieltä puhuvat henkilöt. Toivottavasti koulutus tulee vastaamaan tavoitteitaan.

Muuten Kigalissa elämä rullaa normaalisti. Ja edelliseen viestiin lisätäkseni kesäkurpitsa on hengissa ja alkanut tekemään "hedelmää". Jippii. Onpa hienoa, kun pian saa oman maan tuotoksia. Täällä on kaikki ruoka todella kallista (vaikka ei uskoisi), joten pihan tuotot ovat kovin odotettuja.

Toinen asia, josta iloitsen kesäkurpitsan lisäksi on se, että pääsemme pian "kesä"-lomalle suomeen. Wohoo!. Lentoliput ovat tuossa ilmoitustaululla koneeni yläpuolella ja kun alkaa nyppimään niin häviän hetkeksi katselemaan lippua ja haaveilen Valion jäätelöstä :) ja Suomen ystävistä ja sukulaisista. Vielä puolitoista kuukautta odotusta ja pääsemme hetkeksi hengähtämään suomeen. Kyllä sitä jo kaipaa, vaikka kyllä täälläkin olemme viihtyneet ja aika on ehdottomasti unohtumatonta. Välillä vaan pitää päästä muihin maisemiin, sosiaalisesta tyhjiöstä, sosiaaliseen yltäkylläisyyteen :-)

Kesä ja kasvit

Suomessa on lukemani perusteella hillittömät helteet ja ihmiset ovat aloittaneet lomanvieton ja muut mukavat kesäpuuhat. Kyllä maistuisi tuoreet mansikat ja hyvät jäätelöt. Välillä Skypettelemme suomeen ja ihmettelemme, kuinka siellä voi olla illalla vielä niin valoisaa. Täällä olemme aika nopeasti tottuneet siihen, että säkkipimeä tulee joka ikinen päivä täysin samaan aikaan. Olemme yrittäneet paikallisille selittää suomen kaamosaikaa sekä yötöntä yötä, joka saa heidät suuresti ihmettelemään miten ihmiset osaavat tietää milloin pitää mennä nukkumaan. No, muistan, että välillä se oli hieman haastavaa, kun ei meinaa kesän alussa uni tulla, kun on niin valoisaa. Olen selittänyt Ruandalaisille ja Burundilaisille, että meillä on käytössä paksut verhot, jotka estävät valon sisälle pääsyn ja tämä huvittaa heitä suuresti :)

Täälläkin on alkanut kuiva ja kuumakausi. Sade on hävinnut ja aurinko paistaa. Olemme myös innostuneet laittamaan pienen kompostin ympärille kasvamaan tomaattia, kesäkurpitsaa, munakoisoa sekä sitruunapuun. Sitruunapuu ei tosin vielä pitkään aikaan tule tuottamaan hedelmää, mutta onpahan seuraaville asukkaille hyötykasvi pihamaalla. Kesäkurpitsa on lähtenyt oivaan kasvuun ja näin on myös tomaatti. Kesäkurpitsan kukat kylläkin syö jokin etana ja se pitäisi varmaan jotenkin saada tapetuksi, jotta kurpitsan hedelmät pääsivät kasvuun. Pitää varmaan ottaa viherpeukalo-anoppiin yhteyttä hyvien vinkkien toivossa.

Niin, ja sitten meillä on kasvamassa myös basilikaa noin kuudessa eri ruukussa. Ne kasvaa todella hyvin ja niitä pitää pikkuhiljaa alkaa jakelemaan naapureillekin, kun niitä on jo niin valtava määrä. Meidän pääsääntöinen ruokavalio on pasta ja sen vuoksi basilika on mitä oivin yrtti meidän kokkailuissa (tai lähinnä Valtteri, kun minä en niinkään tee ruokaa, tai siis syötäväksi kelpaavaa ruokaa).

Viime viikko olikin minulle haastava, kun jouduin itse tekemään viikon sapuskat. Valtteri oli jossain EU workshopissa ja minun tuli tehdä itse lounas. Huh, onneksi olen seurannut Valtteri puhastelua keittiössä ja osasit tehdä maistuvan tonnikalapastan yhtenä päivänä. Muina päivinä vain höyrytin perunoita ja kukkakaalia ja söin ne fetajuuston seurana. Selvisinpäs.

Pihalla kasvaa myös keittobanaania, jota emme kovinkaan hyvin osaa käyttää, mutta meidän päivä ja yö vartijat ovat sitäkin innokkaamapana odottamassa niiden kasvua. Keittobanaani on täällä jokapäiväinen ruoka, kuten meillä suomessa on peruna. Viimeksi kun banaanipuu tuotti tertullisen hedelmää oli puutarhuri, joka käy epäsäännöllisen säännöllisesti leikkaamassa viheraitoja siistiksi, leikannut banaanit puusta ja meinannut viedä ne kotiinsa. Tähän oli päivävartija puuttunut ja sanonut, että se on meidän ja ottanut tertuna ja laittanut sen terassille odottamaan meidän paluuta Burundista. Tämän jälkeen yö vartija oli huomannut banaanit terassilla ja siirtänyt ne kompostiin ja peittänyt ne oksien alle luullessaan, että ne ovat vielä raakoja. Seuraavana päivänä päivävartija tuli töihin ja etsi banaaneja terassilta johon oli ne meitä varten jättänyt, eikä löytänyt niitä. Hän tuli kertomaan banaaniasiasta meille ja ilmoitti, että vain yö vartija voisi tietään mihin ne on mennyt. Tuohtuneena hän soitti yövartijalle ja totesi puhelimessa, että nyt kerrot mihin ne laitoit, koska pomo tarvitsee ne heti. No, banaanit löytyivät oksien alta ja molemmat vartijat olivat onnellisia saadessaan niistä suurimman osan. Me otimme vain muutaman ja testasimme miten niistä saisi parhaiten makua irti. Ne ovat aika mauttomia ja kaipaavat hieman chiliä ja muita mausteita.

Tuhannet Kasvot

Kuvaaminen on jäänyt viimeaikoina vähille.Tämä Tuhannet Kasvot merkintä on lisätty kannustamaan kuvien ottoon ja terapiaksi sinisiin hetkiin. Merkintää päivitetään sitämukaa kuin kuvia syntyy.

Teitä on tuhat, mutta minua vain yksi

1. Volonika (n. 70) Kageyo, 23.06.2011





2. Nyabitekeri, 23.09.2010





3. Faizi, Bukavu 02.08.2011





3. Mies (32), Maasai Mara 23.10.2011