Valokuvia ja monitorointia

Nyt on ensimmäiseen blogitekstiin lisätty kaivatut skorppioonin kuvat. Käykää vilkaisemassa.

Tässä muutaman kuva tämän viikon matkasta. Kävimme Pohjois-Ruandassa aivan Ugandan rajan tuntumassa paluumuuttajakylässä. Ulkoministeriön varoin Fidan kautta ohjattuna kylään rakennetaan koulurakennus, johon tulee kolme luokkahuonetta ja opettajien huoneet.



Matkalla kylään kenttäkoordinaattorimme osti meille banaanitertun, joten olemme koko viikon syöneet keittobanaania :-) Hyvää on! Osaamme tehdä niitä vain yhdellä tapaa eli pannulla paistaen. Niistä voi kai tehdä myös puuroa :-)

Toisessa kuvassa Valtteri on kenttäkoordinaattorin kanssa ihmettelemässä paikkaa, jonka hallitus on antanut koulun rakentamista varten. Vielä rakentaminen ei ole käynnistynyt, mutta toivottavasti se pikaisesti alkaa. Ja meidän tehtävänähän on valvoa, että se alkaa :-)

Ajattelin laittaa myös muutaman kuvan paikasta, jossa nyt asumme. Eli ensimmäisessä kuvassa on kuva terassilta, jossa toisinaan nautimme aamiaista. Oikealla näkyvä ovi vie toimistoon ja itse kodin pääovi ei näy kuvassa, mutta on myös oikealla ennen kuvassa näkyvää ikkunaa.

Toisessa kuvassa on näkymä terassilta. M eiltä siis näkyy vastapäinen kukkula. Välissä olevassa laa ksossa on taloja ja jalkapallokenttä.

Laitan lisää kuvia talosta ja R uandas ta, kunhan olemme asettuneet tänne. Tiistaina meillä on edessä uusi matka Itäiseen Ruand aan . Käymme katsomassa toista kohdetta johon on tarkoitus rakentaa 30 taloa paluumuuttajille. Ras kas, mutta antoisa päivä tiedossa. Kun pääsee näkemään avunsaajia sekä projektityöntekijöitä niin se antaa uutta sisältöä täällä oloon.

Tänään olemme tehneet hieman puutarhatöitä ja käyneet kävelyllä. Olen jo sen verran toipunut, että voimme aloittaa kävelyreissut. Kävellen on kiva ottaa alue haltuun ja siinä tulee nähtyä ihmisiä, joka on meille molemmille mieluisaa.

Eilen kävimme päivällisellä tapaamassa suomesta tullutta journalistia ja valokuvaajaa. Meistä ehkä tulee joku juttu lehteen :-) Toivottavasti ei oltu ihan toopeja haastatteluissa. Tapasimme myös Ruandalaisen miehen, jonka luona suomalaiset tilapäisesti asuvat. Hän oli luterilaisen maailmanliiton työntekijä ja oli erittäin avoin ja auttavainen. Hän lupasi antaa meille Kigali Tourin ja lupasi myös apunsa mihin tahansa kysymykseen, joita meille voi tulla. Mahtavaa. Kiva tutustua paikallisiin Kigalilaisiin ja saada vähän sosiaalista elämää täällä eteenpäin.

Olemme käyneet nyt kolmisen kertaa ulkona syömässä. Ensimmäinen oli se Kreikkalainen josta mainitsin. Toinen oli italialainen tässä kotimme lähellä, jossa oli oikein hyvä ruoka ja mahtavat maisemat kukkulan laelta. Pizza maistui oikein italialaiselle pizzalle. Eilen testasimme kotimme vieressä olevan kiinalaisen ravintolan. Miljöö oli loistava ja ruoka ihan ok. Ruoka ei ollut yhtä hyvää, kuin suomessa kiinalaisessa, mutta hinta-laatu-suhde oli ihan hyvä. Miljöön vuoksi voisi mennä uudelleen.

Sadetta ilmassa

Ruandassa on alkamassa pitkään odotettu sadekausi. Moneen kuukauteen ei ole satanut pisaraakaan ja piakoin alkavat kausittaiset sateet tuovat odotettua helpotusta kaikille niille, joiden ruokapöydän rikkaus on pitkälti kiinni oman keittiöpuutarhan antimista.

Luokkaretkellä

 

Vielä muutama viikko sitten olin juuri kortistoon valmistunut työläisperheen poika, mutta lentomatka (ja uusi työsuhde) on nostanut minut vähintäänkin keskiluokkaan (ellei jopa ylempään keskiluokkaan). Asumukseni on ympäröity korkein muurein ja muurin huippu on vuorattu lasinsiruilla. Käyntikorttini ilmoittaa mahtailevasti tittelikseni projektikoordinaattori (humanitaarinen apu, Suurtenjärvien alue) ja siksipä minulla on mahdollisuus sujahtaa kotimuurien eristyneisyydestä asioilleni mukavasti ja turvallisesti ilmastoidulla maastoautolla. Tapaan työssäni TÄRKEITÄ ihmisiä ja minun pitäisi ilmeisesti alkaa käyttämään siistimpiä vaatteita (tukan leikkaamisesta puhumattakaan).

Itse asiassa. Pitääpä varata aikaa joku aamu (tai mikseipä ilta ennen auringon laskemista) ja lähteä kuvaamaan ihmisiä; uskaltautua pois turvallisen välimatkan päästä tarkkailijasta ja heittäytyä hetkeksi naiiviksi. Kamera on tässä usein hyvä apuväline, sillä kuvia ihmetellessä ja kameran takana (ja edessä) pelleillessä pieneksi hetkeksi sosioekonomiset eroavaisuudet unohtuvat ja voimme pienen hetken olla vain ihmisiä, jotka nauttivat lähimmäisen seurasta, ilman ihmeempiä kulttuureiden törmäyksiä. Tosin, kun laitan kameran pois ja astun seuraavan kerran muuriemme ulkopuolelle, olen taas eksoottinen vieras, jota pitää katsella tai päästä jopa koskemaan (tai vähintäänkin vetämään tukasta niin kuin eilen kävi kun koulusta palaava tyttöjoukko yllätti meidät kävelyreissulla), ja he muuttuvat minulle kaukaisiksi ihmisiksi, joiden tiedän asuvan tällä mäellä. Eivät varttuneemmat toki enää kehtaa tulla koskemaan. Heiltä puuttuu lasten vilpitön välittömyys ja häpeilemättömyys, on paljon vähemmän alentavaa huutaa kovaan ääneen "Kattokaa VALKOSIA!" kun uskaltautua iholle ihmettelemään valkoisia, jotka matkaavat valkoiselle epätyypilliseen tapaan jalan. Toki täällä aina silloin tällöin näkee valkoisia, jotka pukeutuvat Afrikkalaisittain ja kävelevät muiden joukossa (muka) luopuneina siitä etuoikeudesta, että he ovat valkoisia. Kyllä, se että on valkoinen (ja vielä mies) on etuoikeus (käyttipä sitä tietoisesti tai ei)! Olen normi, joka määrittää "muut" poikkeaviksi. Olen jotain, jota nämä "muut" pyrkivät imitoimaan; he kopioivat pukeutumista (no eivät nyt ehkä kuitenkaan minun, mutta valkoisten noin ylipäätään), tapoja, mieltymyksiä ja haluja, jotka ovat niitä "oikeita".

Menneellä viikolla, kun olimme taas sujahtamassa autolla TÄRKEILLE asioille, avasin itse pihamme rautaisen portin, joka ei tietenkään jäänyt huomaamatta; heti ohi kulkeva mies tuli kysymään töitä. Tämähän on tietenkin itsestään selvää, jos valkoinen mies joutuu tekemään itse tällaista työtä, on se kuin työpaikkailmoitus: PAIKKA AVOINNA, palkataan joku, ettei minun tarvitsisi vain itse vaivautua!

Ensimmäiset viikot ovat menneet hyvinkin erinäköisten asioiden toimittamiseen ja työhön sisään pääsyyn. Päivämme ovat rakentuneet erimittaisista… no sanotaan vaikka moduuleista ja saarekkeista, jotka ovat olleet hyvinkin irrallaan arjesta, tavallisesta elämästä ja niissä kiinni olevista ihmisistä. Päästessämme vihdoin ulos kaninkolostamme, kontaktiin oman asuinalueemme kanssa, iski kateus: muilla tässä ympärillä on paljon isompia ja hienompia taloja kun meillä! Meillä on VAIN neljä makuuhuonetta. Epäreilua! Luokkaretki kohti varakasta arkea on ollut pelottavan helppo.

Oikeastaan nyt tarvittaisiin toinen luokkaretki niiden ihmisten luokse, joita varten täällä ollaan. En toki väitä että minut otettaisiin keskiluokkaisten (saati eliitin joukkoon) mukisematta; pukeudunhan huonosti, en viihdy virallisissa tilaisuuksissa, enkä hallitse tarvittavia muodollisuuksia ja protokollia (aika varmasti korjaa nämä virheeni, mutta en tiedä haluanko sopeutua). Ehkä on ihan hyvä, että tunnen pientä vaivaantuneisuutta ihmisten keskuudessa, joilla on asemansa puolesta auktoriteettia. Näin työkauden alussa muotoilen motokseni "Fight the power – näpäytä tärkeilijöitä (ja varo muuttumasta yhdeksi heistä)". Nähtäväksi jää, kuinka hyvin tämä toteutuu.

Suurimmat kulttuurishokkiin liittyvät oireet ovat liittyneet räikeisiin – ei vaan KIRKUVIIN – luokkaeroihin. Isoissa asunnoissa on tietysti pihassa palkollisten rakennus ja toisinaan jopa ulkokeittiö, jossa he voivat tehdä ruokansa. Huomasin tämän, kun kävimme katselemassa vapaita asuntoja, sillä nykyinen tuntuu auttamattoman kolkolta. Egomme eivät ole kasvaneet (kehittyneet?) riittävästi, jotta kaikuvat käytävät nykyisessä asunnossamme täyttyisivät. Parasta olisi oikeastaan, jos löytyisi kerrostaloasunto. Kerrostaloasumiseen kun on niin tottunut. Luokkayhteiskunta, jota nyt olemme hetkenaikaa osa, tuntuu (osin) pelottavalta; siivoojamme kysyi ensimmäisen sessionsa jälkeen (kyllä meillä käy kerran viikossa, kahdeksan tuntia, likojamme ja sotkujamme hillitsevä opiskelija), sopiiko, että hän käy suihkussa ennen kouluun menoa ja eihän meillä ollut sitä vastaan mitään sanottavaa. Hämmästys oli kuitenkin suuri, kun hän ei käyttänytkään yhtä meidän kolmesta suihkustamme, vaan suuntasi pyyhkeineen työväen tauko- ja saniteettitiloja kohden, joista siis löytyy myös suihku. Tähän tapahtumaan liittyy toinen kokemani kulttuurinen yhteentörmäys. Roolimme on muuttunut viimekäynnistä. Viimeksi Ruandassa ollessamme kävimme ihmisten kotona (myös siivoojamme Mamien kotona) ja he tarjosivat meille lounaita ja limppareita, ja nyt me työllistämme näitä samoja ihmisiä. Emme enää ole niitä opiskelijoita, joilla on aikaa vetelehtiä tuntitolkulla paikallisten seurassa kuunnellen, oppien ja imien paikallisen kulttuurin nyansseja. Pitkiin kävelylenkkeihin on liian kiire, puhumattakaan siitä, että kerkiäisimme hoitamaan juoksevia asioita jalkaisin. Toivottavasti meno rauhoittuu ja järkeistyy ja saamme luotua arjen rutiineja ja käytäntöjä, jotka ovat "meidän juttuja", sellaisia, jotka eivätkä vieraannuta meitä ympäröivästä yhteisöstä.

Huomasin eilen, kaupungissa käydessämme, että tykkään ajaa autolla (meillähän Karkki on se joka yleensä istuu kuskinpallilla); tykkään ajaa kaupungin ahtailla ja ihmisiä täynnä olevilla kaduilla ja kujilla. Madellessa ehtii katsella ympärille, vaihtaa katseita (katseita, joista kuvastuu myötätunto, ilo, ystävällisyys, ymmärrys tai jokin käsky, aina tilanteen mukaan) ohi kävelevien, autoja purkavien, kaikenlaista sälää myyvien ja muuten vain norkoilevien ihmisten kanssa.

 

Jaaha. Pitääpä lähteä keittämään teetä (itämaiseen tapaan tietenkin) kunhan sade herkeää sen verran, että uskaltaudun toimistosta pois.

 

High Fidelityn innoittamana top 5 asiaa tällähetkellä

5. Organisaatiokaaviot;

4. Ugandalainen parmesaani;

3. Jasmiinin tuoksu iltaisin;

2. kävely;

1. Karkki.

Pientä luksusta

Tänään olemme ottaneet rennosti. Päätimme jo eilen illalla, että tänään ei tehdä töitä. Aloitimme rentoutumisen jo illasta ja katsoimme ruotsalaisen elokuvan Kopps ja söimme paikallisia sipsejä :-) Elokuvan jälkeen menimme jo ennen kymmentä nukkumaan ja heräsimme molemmat puoli yhden aikaa yöllä kovaan tuulen ääneen. Kovaa tuulta kesti aikansa, jonka jälkeen tuli kaatosade. Sateen meteli oli niin kova, että emme kumpikaan saaneet seuraavaan tuntiin nukutuksi. Sadetta kuunnellessa muistin, että oli unohtanut illalla pyykit ulos kuivumaan. Kyllä harmitti. Unensaanti oli nyt entistä vaikeampaa, kun pohdin kuinka pystyin unohtamaan pyykit ja ovatko ne siellä viellä aamulla, koska tuuli oli niin kova.

Aamulla ensimmäisenä säntäsin ulos ja löysin pyykkini ulkoa. Laitoin ne uudelleen koneeseen ja nyt olen muistanut ottaa ne sisälle. Arkirutiinit eivät ole vielä tulleet rutiineiksi. Tuntuu, että kaikki arkinen ja normaali on muuttunut ja nyt pitää totutella uuteen tapaan tehdä asioita. Olen pessyt täällä olon aikana kaksi koneellista pyykkiä ja yhtään vaatetta en ole vielä silittänyt. Kaikki vaatteet täällä pitää siis silittää, koska muuten vaatteisiin voi jäädä erinäisiä ötököitä, jotka sitten kutittavat päällä. Osa myös voi tehdä ikäviä kutisevia paukamia. En ole siis vielä suostunut tähän prosessiin. Ehkä ensi viikkolla saan asenteen kuntoon ja tartun silitysrautaan ja alan silittämään....siis kaiken.... sukat ja kaiken... öh.

Mutta tänään oli rentoa. Teimme virallisen Kigali Tourin. Ajelimme Kigalissa ja yritimme päästä selville sen kukkuloista. Kerran ajoin autolla yksisuuntaista väärään suuntaan :-) Kigali on kohtuullisen iso kaupunki ja rakennettu useille kukkuloille. Korkeuserot ovat valtavat. Ehkä sen vuoksi välillä autossa voi tulla paha olo, kun laskettelee kukkulan huipulta laaksoon ja jatkaa tätä kunnes pääsee määränpäähän (Kigalin lentokenttä on 1481 m merenpinnasta). Oli todella upean näköistä nähdä Kigalin talot, jotka olivat rakennettu kukkuloiden rinteille. Ajomatkan aikana löytyi ihan uusi Kigali josta emme olleet ennen tietoisia.

Tänään rentoutuspäivänä hemmottelimme itseämme ja kävimme ulkona syömässä. Pientä luksusta arkeen. Muistimme viime Ruandan reissulta Kreikkalaisen ravintolan, johon yritimme päästä keväällä 2009 Valtterin syntymäpäivänä, mutta silloin se oli kiinni. Nyt ravintola oli juuri aukeamassa ja pääsimme testaamaan Kreikkalaista ravintolaa Ruandassa. Tilasimme perinteisiä kreikkalaisia ruokia (moussaka ja lihapullia tomaattikastikkeessa). Ruoka oli hyvää, se tuli todella nopeasti ja palvelu oli hyvää. Oikein mukava kokemus. Ravintola on ollut paikallaan jo 20 vuotta eli nähnyt myös kansanmurhan ajan. Ravintolasta näki, että se oli huippuvuotensa jo nähnyt, mutta toimiva ja meille se toi palan Eurooppaa, kun pääsimme fiilistelemään Kreikan reissujamme. Ruokailun aikana ravintolan portinvartija oli myös pessyt automme :-) Olimmekin katselleet autoa, että "ompa törkeen näköinen". Vartija oli varmaan ajatellut samoin. Annoimme hänelle työstä hieman vaivan palkkaa.

Tänään annoimme päivävartijalle lainan, jonka suuruus on noin 400 euron luokkaa. Teimme hänen kanssaan myös maksusopimuksen eli seuraavan 10 kuukauden aikana hänen palkastaan pidätetään noin puolet. Tämä oli hänen oma ehdotuksensa. Päivävartija rakentaa taloa perheelleen maaseudulle ja sadekausi on alkamassa, joten hänellä on kiire saada taloon katto ja ovi, ettei kaikki tähän asti tehty työ kirjaimellisesti valu hukkaan. Viime yönä kun satoi mietin myös vartijamme taloa maaseudulla. Voi, kumpa hän ehtisi rakentaa talon valmiiksi ennen sateiden tuloa. Huomenna hän menee maalle ja palaa tiistaina. Kerron sitten miten talon kanssa kävi.

Elämää ei sen enempää

Arvoisat blogin lukijat, Kaarina se tässä taas. Ette ole päässeet nauttimaan Valtterin laadukkaista kirjoituksista, koska Valtteri on aika kiireinen. Minä taas en niin mieti kirjoituksiani, vaan tuotan ajatuksen virtaa, joten tekstitkin syntyvät vikkelämmin.
Jospa kuitenkin kerron sitten Valtterin arjesta. No, tuossahan tuo vieressä lukee sohvalla kirjaa. Valtteri on näin "iltaisin" lukenut kirjoja, koska hän tekee etänä Uppsalan yliopistoon uskontotieteiden peruskurssia. Olen siis antanut hänen lukea. Töitä Wade paiskii myös paljon. Hän on koordinoinut Tansaniassa olevan johtajuuskoulutuksen humanitaarisen avun peruskurssin käytännön asioita (jonne meidän piti mennä luennoimaan, mutta emme saaneet ajoissa Ruandaan viisumeita eikä meillä vieläkään niitä ole). Sen vuoksi Wade on avustanut luennoimaan mennyttä Ugandalaista Fidan projektityöntekijää luentomateriaalien hankkimisessä yms. Joka päivä sähköpostiin on tullut töitä joita pitää hoitaa. Sähköpostit voivat koskea lähes mitä tahansa humanitaarista hanketta täällä Itä-Afrikassa. Wade on myös ohjeistanut humanitaarisen koulutusohjelman ohjelma assistenttia, joka asuu Tansaniassa, erinäisissä käytännön asioissa.
Eilen meillä meni monta tuntia, kun siivosimme toimistoa. Edelliset työntekijät lähtivät niin kiireessä, että eivät olleet ehtineet käydä läpi mappejaan. Saimme useita mappeja tyhjiksi ja saimme toimiston kutakuinkin siihen kuntoon, että nyt tiedämme missä on mitäkin. Mappeja toimistossa on useita, koska koordinoimme humanitaarista toimintaa neljässä eri maassa. Jokaisen maan projektien kaikki tiedot noin neljältä vuodelta tulisi olla meillä, jotta pystymme koordinoimaan tilannetta tänä päivänä. Sen lisäksi meillä on vielä koko itäistä Afrikkaa koskevan kehitysyhteistyö-projektin kansiota vuosien varsilta. Niin ja sitten tietenkin meidän "omat" kansiot joita alamme täyttämääni.
Taina kommentoi, että säästä tulisi puhua. No, tänään oli hiekkamyrsky. Oli aika jännää, kun koko päivä oli ollut todella kuuma. Aurinko paistoi ja paahtoi. Istuin toimistossa ja katsoin, kun vastapäinen kukkula alkoi kadota näkymättömiin ja tuuli alkoi aivan yht`äkkiä puhaltamaan todella kovaa. Ilmasta tuli sumuista. Kaikki tämä ihan muutaman minuutin sisään. Ilmasta tuli punertava, kun tuuli nostatti punaisen hiekan ilmaan. Tuota kesti useiden minuuttien ajan. Tämän jälkeen talomme lattiat olivat hiekkaiset ja olen niitä hieman pyyhkinyt. Rättiin jää tummanpunaista hiekkapölyä. Jos olisin tämän luonnon oikun osannut aavistaa olisin tilannut siivoajan vasta huomiseksi :-) Meillä käy kerran viikossa opiskelijanainen siivoamassa lattiat ja ikkunat. Täällä on tapana työllistää, kun on mahdollisuus kerran pikkaisen työtä antaa. Siivoajaan on kuitenkin ollut hankala tottua, mutta ehkä vuodessa oppii...
Tämän päivän työt on tehty ja istun ja kuuntelen U2:sta ja nautin hedelmäsalaattia (ananas, papaija, passion hedelmä). Valtteri edelleen löhöö sohvalla ja lukee jotain kirjaa, ja sen varpaat heiluu U2:sen tahdissa.
Viisumeista sen verran, että nyt on ne ovat prosessissa. ELi liput, laput sekä meidän passit ovat paremmissa käsissä ja toivottavasti saamme viisumit ja passit takaisin maanantai iltapäivään mennessä.
Osa lukijoista varmaan ihmettelee, että no koska ne näkee niitä avunsaajia. No, ehkä ensi viikolla. Ensi viikolla olisi tarkoitus mennä monitorointi matkalle Ruandan kohteisiin. Katsomaan mikä tilanne kohteissa on. Että ensiviikolla on luvassa matkaraporttia ja toivottavasti kuvia. Pyrin piakkoin laittamaan ensimmäiseen blogitekstiin kuvan skorppioonin taposta.

Afrikan elämän rytmi

Flunssa painaa päälle edelleen. Silti töitä paiskitaan ja hommat hoituvat.
Roudarin teippi on jälleen ollut käytössä. Keittiön tiskipöydän saumat ovat nyt teipin peitossa, koska saumat alkoivat olemaan jo aika mustia homeesta. Nyt saumat ovat kiiltävän harmaan/hopeiset :-)
Olemme nyt viikon verran heränneet jo kello 6.00 ja uni maittaa makeasti jo kello 22.00. Afrikan rytmi on siis omaksuttu. Pimeä tulee jo noin kello 18.00 ja sen jälkeen emme ole useinkaan liikkuneet enää ulkona. Muutaman kerran olemme ajaneet kaupunkiin pimeällä työasioissa, mutta pyrimme välttämään pimeällä liikkumista. Koska pimeä tulee niin aikaisin on kiva herätä jo kuudelta. Näin päivästä pystyy nauttimaan pidempään valoisan aikaan.
Eilen meillä oli monia asioita mielessä, jotka piti hoitaa. Kun saimme itsemme lähtövalmiiksi käynnistin auton, mutta auto ei päästänyt inahdustakaan. Akku oli loppu. Akku oli vanha ja perehdyttäjämme olikin sanonut, että se pitää kohtapuoleen vaihtaa. No, nyt sitten oli se aika. Pohdimme saisimmeko auton käyntiin työntämällä mäkeen...Se ei onnistunut. Yritimme soittaa Toyotan liikkeeseen, jos he voisivat tuoda meille uuden akun, mutta liikkeessä ei vastannut kukaan. Soitin Fidan paikalliselle projektikoordinaattorille, joka oli matkalla lentokentälle ottamaan vastaan Ruotsalaisia vieraita. Hän lupasi soittaa paikalle apua. Tällä välin talon päivävartija oli jo soittanut ystävänsä paikalle. Tunsimme tuon ystävän vuoden takaa. Hän oli Samuel. Samuel käänsi auton ja oli aikeissa kokeilla mäkilähtöä, kun David ajoi sisään. Projektikoordinaattori oli soittanut Davidille (jonka tapasimme nyt ensimmäistä kertaa) ja pyytänyt tulemaan heti apuun. David parkkeerasi hienosti autonsa meidän auton viereen (mäkeen) ja käynnisti auton "kaapeleilla". Toisinsanoen kahdella sähköjohdolla auton ollessa käynnissä. Olin suomessa viime talvena oppinut tuon "johto-käynnistyksen" taidon, mutta suomessa siihen oli tarkat säännöt kuinka se tapahtuu ja, että siinä käytetään sellaisia pihtejä. Täällä vain revittiin sähköjohtoa ja kiepitettiin napojen ympärille. Homma toimi ja kukaan ei saanut säkäreitä. David lähti ja pyysimme Samuelia lähtemään meidän mukaan ostamaan uutta akkua. Samuel ajoi meidät liikkeeseen ja ostimme akun, jonka noudimme kahden tunnin päästä ostosta. Kyllä meistä pidettiin hyvää huolta!
Kiitin päivävartijaa illalla ripeästä toiminnasta. Hän vain totesi, että "tottakai heti autan, kun pomolla on problem"!
Tänään viisumin kutsukirjeasia on hieman edistynyt ja vartioden työsopimukset myös. Tänään teimme myös uuden jätteidenkuljetussopimuksen eli päivä on ollut työntäyteinen vaikka aamusta oli pieni problem auton kanssa. Nyt on aamupuuro syöty ja valmiina uusin päivän haasteisiin. Jos vaikka tänään onnistuisi viisumeiden anominen!

Jahas, Afrikassa ollaan

Viimein olemme saaneet nettiyhteydet pelaamaan! Hurraa, blogi on auki.
Tulimme viime torstaina eli viikon verran olemme saaneet ihmetellä Ruandan menoa. Perjantaista asti olemme tehneet töitä niin paljon, että illalla emme ole jaksaneet edes hyvää yötä sanoa. Perehdyttäjämme lähtivät suomeen tiistaina, joten olemme olleet kahdestaan pari päivää. Molemmat päivät ovat olleet todella työntäyteisiä. Käytännön asioita, joita pitäisi hoitaa on todella paljon ja kaikki vievät paljon aikaa. Kerronpa hieman miltä Ruanda ensisilmäykseltä vaikuttaa. Ruanda on näyttänyt jo nyt minulle uudet kasvonsa, joita en viime kerralla neljän kuukauden aikana nähnyt.

Kun saavuimme tiistai iltana Kigaliin olimme todella väsyneitä pakkaamisen ja muuton sekä perehdytyksen jäljiltä. Takana oli useita valvottuja öitä. Pitkän lentomatkan päätteeksi odottelimme toista tuntia lentokentällä laukkujamme sekä seisoimme viisumijonossa. Kigali oli säkkipimeä. Kakriaiset olivat vastaanottamassa meitä ja kotiin päästyä vaihdoimme kuulumiset ja asetuimme taloksi. Olin ollut talossa tunnin verran, kun ensimmäinen mönkijä tuli vastaani. Olin menossa vessaan, kun huomasin maassa jotain. Luulin sitä gekoksi, kun minulla ei ollut laseja päässä. Hihkasin Wadelle, että tää on gekko tai skorppiooni. Valtteri tuli katsomaan ja skorppioonihan se siinä on muutaman sentin päässä varpaistani. Kysyin Marja-Leenalta, että mitä ovat yleensä skorppiooneille tehneet ja hän sanoi, että tapettu tai päästetty ulos. Jotta saisimme nukkua rauhassa päätimme valita vaihtoehdon -tappo. Skorppioonin pyydystimme lasin alle ja Marja-Leena nosti lasin ja Valtteri takoi kärpäslätkällä skorppioonin tuonpuoleiseen. Sitten ruho kärrättiin roskikseen. Jos minulla ei olisi ollut unettomia öitä takana olisin varmaankin reagoinut voimakkaammin tilanteeseen, mutta hyvä pöhnä piti minut lungina. Viime Ruandan reisulla en nähnyt mitään muuta eläintä lähelläkään kotiamme kun linnut ja apinat, jotka nekin pysyttelivät turvallisen kaukana.

Viikon aikana olen myös oppinut, että roudarin-teippi on ensiarvoisen tärkeä väline. Sillä voi tukkia vuotavan vessanpöntön, niin ettei vesi valu lattialle. Tänään tein lentorahtilaatikosta vaatekaapin alimmalle hyllylle omatekoisen "home-lukon" apunani roudarin teippi. Vaatekaapin alin kerros on sementtiä ja sementti on kastunut, joten kaapit haisevat aivan homeelle. Tilkin alimman kerroksen, mutta aika näyttää oliko se hyvä ratkaisu. Toinen vaihtoehto on, että tuulettaa kaappia, mutta sittenhän home tulee huoneeseen ja suomalaisena olen kuullut, että homeilman haistelua kannattaa välttää. Eikös siitä voi saada vaikka astman?

Keittiön kaapit ovat myös homeessa. Sama ongelma. Olemme päätyneet siihen, että käytämme vain kahta yläkaappia ja muutamia alakaappeja, jotka eivät ole homeessa. Näissä kyseisissä kaapeissa ongelmana on puolestaan torakat. Laatikoissa oli paljolti torakan kakkaa, jotka putsattiin ja desinfioitiin ja viimein laitettiin ötökkämyrkyt sisään. Sitten tuuletettiin ja laitettiin astiat kaappeihin. Huoh, kuinkakohan monta kertaa tämä pitää tehdä vuoden aikana?

Jotta lukijat saavat kosketuksen Afrikkaan, tänään meni myös sähköt. Olimme toimistossa ja huomasimme, että sähköt katkesivat. Kumpikaan ei reagoinut asiaan muuten kuin no "katellaan kauanko katkos kestää ja mietitään sitten, että mitä tehdään pakastimen ruoille". Katkos kesti noin pari tuntia. Vesi on myös ollut vähissä, kun kaupungin vesi on jostain syystä kiinni. Tämän vuoksi käytämme vettä vesitankista, joka nököttää pihan nurkassa.

Näiden käytännön haasteiden lisäksi olen pohtinut mikä on oikein ja mikä väärin. Mikä eettisesti oikein? Yhtenä päivänä jäi ruokaa yli ja mietimme antaisimmeko sen talon vartijalle, joka toimii myös puutarhurina. Miehellä on neljä lasta ja vaimo. Vaimo ja lapset ovat tällä viikolla joutuneet muuttamaan maalle, koska kaupungissa perheellä ei ole varaa asua. Nyt mies asuu kaupungissa ystävänsä luona, kun muu perhe on maalla. Mies pääsee näkemään perhettään kerran kuukaudessa. Keskutelimme ruoan antamisesti Waden kanssa noin puolituntia. Kysyimme ohjetta myös perehdyttäjiltämme. Päädyimme siihen, että heitimme ruoat roskiin. Valinta oli kova ja en tiedä mitä ensi kerralla teen, kun vastaava tilanne tulee eteen. Asiassa on niin monta eri puolta ja vaihtoehtoa. Mieshän saa työstään palkan. Hän on projektin työntekijä. Jos hän elää vastuullisesti ja käyttää rahansa hyvin hän pärjää. Jos annan ilmaiseksi ruokaa yms. olettaako hän että ruokaa tulee joka päivä ja nyt rahaa ei tarvitse käyttää harkiten. Mitä sitten kun palaan suomeen ja mies on tottunut olemaan autettava? En tiedä.

Viikon aikana on siis paljon tapahtunut. Muutto ja asunnon kodiksi muutaminen on vielä pahasti kesken, kun työt kummasti hidastaa tätä vapaa-ajan puuhailua :-) Mutta projektin kirjanpito on ajantasalla.
Huomenna joudumme heräämään kello 6.00 , kun jätefirman edustaja tulee uusimaan jätteiden haku sopimuksen. Sitten menemme kumppani-kirkkoon tapaamaan kirkon johtajan, jonka kanssa uusimme kolmen talon vartijan työsopimukset, sen jälkeen tapaamme kumppanin rahavastaavan ja menemme hänen kanssaan pankkin vaihtamaan meidän nimet tilille, jotta saamme jostain nostettua projektille rahaa :-) Ja jso tämä kaikki tulee todella huomenna tehtyä niin ompa hienoa. Ainii, sitten pitäisi vielä ehtiä käymään viisumi-toimistossa, että saamme jäädä maahan :-) No, sen ehkä vielä ehtii hoitaa ylihuomenna!

---
Hieman flunssainen ja väsynyt K