Kolme päivää Safari Akatemiaa ja satoja kilometrejä tansanialaista maisemaa lasienläpi käytyämme olemme päätyneet rannikolle, Tangaan. Tätä kirjoittaessa on edessämme huomenissa kahdenpäivän ajomatka kohti Nairobia. Nairobissa tulemme tutustumaan paikalliseen katulapsiprojektiin, ennen suuntaamista Mombasaan lähettipäiville. Tähän mennessä on siis koettu viikon verran kiertolaisenelämää kaikkine mukavuuksineen – aina nyrkkipyykistä vieraanvaraisiin koti-iltoihin ulkosuomalaisten kodeissa.
Tansaniaan tullessa liikenne kääntyi väärälle puolelle, maisema litistyi tasaisemmaksi ja kieli solmussa opiskelemamme kinyanruanda kävi käyttökelvottomaksi. Rajan ylitimme Ruhengerissä, jossa valtakuntia erottaa synkän historian omaava joki (tosin tätä lienee turha sanoa, sillä Ruandasta tuskin löytyy paikkaa, jota kansanmurha ei olisi tavalla tai toisella riepotellut). Kyseinen rajajoki toi kansanmurhan kauheudet tansanialaisten tietoon kouriintuntuvalla tavalla, kun rajanylityspaikalla olevasta koskesta, joka suoltaa veden Tansanian puolelle, alkoi veden sijaan valua ruumiita. Mitään näin traagista ja dramaattista ei kuitenkaan meidän vierailuun liittynyt, vaikkakin tutustuimme mustienmarkkinoiden bisnekseen vaihtaessamme pienen summan rahaa, jotta saisimme illalla ruokaa. Rajanylityksessä valtakunnan vaihdoksen tajusi (lompakossa olevien seteleiden kuvituksen vaihtumisen lisäksi) kun maahanmuuttoviraston seinältä hymyili vierasmies, jota minä en tunnusta presidentikseni (Ruandassa ollessa Kagameen on jo ehtinyt muodostua ambivalentti suhde – hän on kansan isä, joka vuoroin kurittaa ja paijaa auktoriteettinsa alaisuudessa majaansa pitäviä).
Tangassa, jossa muuten olemme majoittauduttu mukavaan hotelliin (merinäköalalla tietysti), olemme istuneet pitkiä päiviä paikallisen vammaiskeskuksen luentosalissa, vammaisfoorumissa. Päivät on täyttynyt hyvistä luennoista, mielenkiintoisista keskusteluista ja illat on mennyt erilaisten vierailujen, pyörätuolirugbyn ja tietysti lepäilyn lomassa (iltaisin on ollut niin puhki, että ei ole edes kirjaa jaksanut kaivaa laukusta). Tärkeimpänä foorumin saavutuksena on luotu ohjeistusta Fidalle siitä, kuinka vammaiskysymykset tulisivat valtavirtaistaa humanitaarisissa projekteissa ja kehitysyhteistyöhankkeissa. Viikko on ollut opettava ja paljon hyviä kontakteja on luotu eripuolille tellusta. Matkaseura ja autossa istuminen ei ole vielä alkanut tympimään, mutta eiköhän siihenkin riitä vielä päiviä ja kilometrejä. Pitää yrittää nauttia takapenkin tilasta vielä kuin voi; Nairobissa seurueeseemme liittyy uusi matkaaja, joka onkin sitten kyydissämme aina Kigaliin saakka. Toivottavasti Maijalla on Suomesta tuliaisina repullinen tuoreita puheenaiheita.
perjantai 10. huhtikuuta 2009
torstai 26. maaliskuuta 2009
Voimaharjoituksia
Meidän liikunnalliset harrastukset rajoittuvat papereiden kahlaamisen lisäksi satunnaisiin tennistunteihin ja kävelyretkiin. Tiistaina tähän joukkoon tuli tervetullut lisä, kun vierailin Karkin kanssa tässä lähellä olevalla, 1870 oppilaan, ala-asteella. Kierrettyämme tervehtimässä kaikkia oppilaita luokissa (kesken englannin kokeen), oli juuri sopivasti välitunti, kun yritimme raivata tiemme pihan läpi takaisin rehtorinkansliaan. Joka raajassa roikkui kymmenkunta hellouta kiljuvaa tenavaa, ja kun osa muodosti käsivarren tai reiden ympärille tukevan halilukon, saimme samalla kaivattua lihaskuntoilua vastapainoksi toimistossa istumiselle; täytyy varmaan jatkossa yrittää parikertaa päivässä oikaista välituntiaikaan koulunpihan poikki. Jahka lihaskunto kasvaa, täytyy varmaan uskaltautua koulun pihalle myös iltapäiväaikaan, jolloin pihaa kansoittavat viitos- ja kuutosluokkalaiset. Tiistainen käyntimme oli aamulla yhdeksän aikaan, jolloin alaluokat saavat opetusta. Puolenpäivän aikaan muuttuu sitten tahti, kun yläluokkalaiset tulevat kouluun ja alaluokkalaiset menevät kotiin. Tällainen jako on tehty siitä syystä, että muutoin ei luokkahuoneita riitä kaikille, ja ryhmäkoot kasvaisivat valtaviksi. Tosin jo nykyiselläänkin jokaisessa luokassa on viitisenkymmentä innokasta oppijaa. Myös opettajien vähäinen määrä on pakottanut useat koulut turvautumaan samankaltaiseen ratkaisuun. Esimerkiksi Kimihururan ala-asteella, jossa vierailimme, on ainoastaan 26 opettajaa, jotka opettavat aamupäivät, kahdeksasta puoleenpäivään, alaluokkalaisia ja iltapäivät, aina viiteen saakka, yläluokkalaisia.
Nousussa:
Matkakuume; pitääpä ruveta treenaamaan iltaisin peppulihaksia, että jaksaa istua autossa.
Akabanga; viimeviikon reissun jälkeen huomaan tulleeni riippuvaiseksi tästä mausteesta.
Laskussa:
Paperityöt; vielä kun saisi rykäistyä evaluointiraportin loppuun ja humanitaarisenavun koulutusohjelman väliarvioinnin kaavakepohjan, niin johan rupeaa helpottamaan
Sairastelu; ollaan oltu molemmat terveinä, eikä lariameistakaan ole saatu mitään kummallisia sivuoireita, tosin mistä sitä voi tietää, meno on välillä sen verran kummallista ja villiä.
Nousussa:
Matkakuume; pitääpä ruveta treenaamaan iltaisin peppulihaksia, että jaksaa istua autossa.
Akabanga; viimeviikon reissun jälkeen huomaan tulleeni riippuvaiseksi tästä mausteesta.
Laskussa:
Paperityöt; vielä kun saisi rykäistyä evaluointiraportin loppuun ja humanitaarisenavun koulutusohjelman väliarvioinnin kaavakepohjan, niin johan rupeaa helpottamaan
Sairastelu; ollaan oltu molemmat terveinä, eikä lariameistakaan ole saatu mitään kummallisia sivuoireita, tosin mistä sitä voi tietää, meno on välillä sen verran kummallista ja villiä.
keskiviikko 25. maaliskuuta 2009
Evaluaatiomatka Ruandassa
Kuluneen viikon aikana kertyi reissukilometrejä ihan kiitettävästi (tai ehkä viisaampi puhua tunneista, sillä parikymmentä kilometriä saattaa taittua 20 minuuttiin, tai sitten se vie toista tuntia, riippuen tienkunnosta). Varhain tiistaiaamuna keräsimme katseita bussipysäkillä kun aloitimme Valtterin kanssa neljän päivän evaluointimatkan kohti Kibungoa. Ildephonsen ja Jean-Paulin saattelemina ahtauduimme kimpsuinemme ja kampsuinemme linja-autoon ja reissun ensimmäinen, muutaman tunnin pätkä kohti takamaita sai alkunsa. Tarkoituksenamme oli vierailla kolmessa uudisasukaskylässä ja yhdellä koululla itäisessä provinssissa.
Saavuimme Kibungoon ja jäimme hieman keskustan jälkeen pois bussista. Bussi jatkoi matkaansa meille tuntemattomaan määränpäähänsä. Yritimme soittaa Peterille, joka on Fidan projektien kenttä koordinaattori. Peterin numero ei toiminut. Emme olleet sopineet muuta kuin, että tulemme Kibungoon tiistaina ja soittelemme, kun olemme maisemissa. No, soitimme Marja-Leenalle Kigaliin (Aimo oli koko viikon Etiopiassa), mutta hän oli juuri kaupungilla ja hänelle ei ollut Peterin numeroa. Hän kuitenkin osasi ohjata meidät kävelemään takaisin Kibungon keskustaan (olimme bussilla huristelleet siitä ohi) ja etsimään paikallisen kirkon jossa pastorilla on Peterin numero. Tallustimme kantamuksiemme kanssa kohti kirkkoa ja se löytyikin helposti. Tunne oli hieno, kun kävelimme ihan uudessa ja tuntemattomassa. Se tuntui meidän tavalta tutustua uuteen paikkaan. Kirkon pihalla oli myös päiväkoti, joten meitä oli vastassa pihalla noin 30 iloista lasta, joista jokainen tahtoi vähintäänkin kaksi kertaa kätellä ja sano Muraho, eli terve! Löysimme pastorin ja hänen sihteerinsä, jotka puhuivat vain ranskaa ja kinyaruandaa, mutta he silti ymmärsivät, että etsimme Peteriä ja kaipasimme hänen numeroaan. Pastori soitti Peterille ja kertoi hänen tulevan hakemaan meidät 20 minuutin kuluttua. Sillä välin joimme paikalliseen tapaan sitruuna Fantat.
Peter haki meidän autonkuljettajan kanssa ja veimme tavarat vierastaloon, josta lähdimme ajamaan kohti Nyabitekerin kylää, joka sijaitsee noin 3 kilometrin päässä Ugandan rajalta. Matka taittui Etelä-Ruandasta Pohjois-Ruandaan oikein mukavasti. Nyabitekerin kylässä teimme ryhmähaastattelun, jossa oli noin 20 osanottajaa. Paljon on paluumuuttajilla haasteita ja ongelmia elämässään (esimerkiksi lapset kävelevät päivässä 15 kilometriä kouluun ja 15 kilometriä takaisin kotiin), mutta päällimmäiseksi mieleen jäi mies, joka tahtoi esitellä Fidan lahjoittaman lehmän. Mies oli NIIN onnellinen, koska oli saanut lehmän ja oli jopa laittanut lehmälle hyttysverkon. Toinen asia joka jäi mieleen oli eräs poika joka ei sanonut mitään vaan käveli vastaan ja kietoi pienet kätensä reiteni ympärille. Poika vain katseli ja halasi suu hymyssä. Palasimme Kibungoon illasta ja olimme väsyneitä, mutta onnellisia! Alla kuvassa nainen talonsa edustalla (talo rakennettu Fidan tuella) ja alhaalla jo äsken mainittu poika, joka jäi mieleeni useaksi päiväksi.
Seuraavana aamuna heräsimme vierastalossa savun hajuun. Kun katsoin ikkunasta ulos huomasin, että talon mies keitti vettä nuotiolla isossa kattilassa. Ihmettelin ja menin aamupesulle. Huomasin kuitenkin harmikseni, että vessanpönttö ei vedä ja kraanastakin vettä tulee rajoitetusti. No, eipä siinä mitään. Peter ja kuski tulivat hakemaan meidän aamupalalle ja sitten lähdimme ajamaan kohti Simbwan kylää, joka myöskin sijaitsee Pohjois-Ruandassa. Simbwassa teimme jälleen kyselyn ja tällä kertaa haastattelimme myös lapsia. Paljon on myös Simbwan kylässä haasteita, mutta mieleen kylästä jäi heidän mahtava yhteishenki ja keskinäinen rakkaus. Ihmiset välittivät toisistaan ja olivat valmiit auttamaan muita. Paluumatka meni jälleen mukavasti ja mielessä pyöri kylän ihmiset ja tunsin suurta kiitollisuutta, että olin saanut tavata heidän ja olla juuri täällä, juuri nyt. Illalla menimme Peterin luo illalliselle ja tapasimme hänen perheensä. Illalla olimme jälleen erittäin väsyneitä, mutta jos mahdollista niin entistäkin onnellisempia. Alla kuvassa minä ja Peter haastattelemme lapsia ja seuraavassa kuvassa haastatteluihin osallistuneita ihmisiä Fidan tuella rakennetun talon edustalla.
Niin, ja vesi ongelmakin selvisi. Pöntön vieressä on vipu, joka pitää vääntää ”pönttö” asentoon jos haluaa vetää vessan ja ”suihku” asentoon jos tahtoo jääkylmää vettä suihkusta. Tänä iltana talon mies toi meille saavissa siinä nuotiolla lämmitettyä kylpyvettä ja kun sähkötkin olivat katki niin hän toi pienen kynttilän, jonka valossa saimme peseytyä. Vesi oli hieman nokisen väristä, mutta voi sitä tunnelmaa, kun sai peseytyä kynttilänvalossa.
Seuraavana aamuna saimme nauttia hyvästä aamupalasta ja sen jälkeen suuntasimme kohti Ndegon kylää, joka puolestaan sijaitsee Itä-Ruandassa hyvin lähellä Tansanian rajaa. Siellä teimme jälleen haastattelun ja huomasimme, että tämä kylä poikkeaa muista huomattavasti ilmaston ja yhteishengenkin puolesta. Ilma oli erittäin kuiva ja kuuma, joka vaikutti myös ihmisten arkeen ja sen haasteisiin. Esimerkiksi sato ei meinaa kasvaa kun alue on niin kuiva ja alueella on myös isoja eläimiä, jotka syövät satoa ja estävät lapsia pääsemästä kouluun. Ruokaturva oli kylän suuri haaste. Kylästä jäi mieleen heidän epätoivo ja apaattisuus.
Illalla menimme kuljettajan luokse illalliselle ja saimme maistaa paikallista herkkua, vuorokauden käynyttä maitoa. Maku oli jotain piimän ja siman väliltä. Aina kun syödään yhdessä jotain on tapana, että talon isäntä tai ruoan tarjoaja pitää ”kiitospuheen” ruoan jälkeen ja kiittää vieraita, ja sitten oletetaan myös, että me vieraat pidämme vastavuorostamme puheen. Pieniä puheita pidimme siis usein pitkin viikkoa. Tapa on aluksi vaikea, koska se tuntuu suomalaisesta niin viralliselta, mutta toisaalta se on kunnioituksen osoitus ja useasti ihmiset sanovat hienoja asioita, joita voi muistella pitkään.
Seuraava aamu oli viimeinen aamuherääminen Kibungon vierastalosta. Nautimme aamupalan ja pakkasimme kassimme valmiiksi. Peter tuli jälleen hakemaan meidät ja lähdimme kothi Nyamiraman ylä-astetta, jossa toteutimme kyselyn 22 oppilaalle. Luulimme kyselyn olevan helppo, koska siinä piti lähinnä vain ympyröidä kyllä tai ei, mutta se osoittautuikin kollektiivisessa kulttuurissa erittäin haasteelliseksi. Päätimme lopuksi myös keskustella yhtenä ryhmänä. Oppilaat olivat mahtavia ja oli ilo saada viettää kolmisen tuntia heidän kanssaan. Jäi hieman sellainen kutina, että siellä pitää päästä vielä käymään. Koulu on sisäoppilaitos (koska vain harvassa kylässä on ylä-aste), jossa on noin 850 oppilasta. Suurin huoli oppilailla oli koulumaksujen maksaminen, joka tuotti monelle suuria vaikeuksia. Koulun ruoka on myös hyvin yksipuolista ja joinain päivinä sitä ei edes riitä kaikille. Haasteita on monia. Minulle syntyi myös monia ideoita auttaa ja vahvistaa näitä nuoria. Yksi asia on, että haluaisin haastaa suomalaisia osallistumaan nuorten koulumaksuihin, etenkin heidän jotka ovat orpoja! 40 € riittää yhden lapsen lukukausimaksuun! Lapset stressaavat myös siitä, että heidän nuoremmat sisaruksensa joutuvat tekemään kotikylässä kovasti töitä, jotta he voivat olla koulussa ja opiskella.
Koulun rehtori vei meidät kyselyn jälkeen teelle, ja teen jälkeen lausuimme jälleen kiitospuheet, jonka jälkeen Peter vei meidät Kayonzaan, josta hyppäsimme bussiin kohti Kigalia. Matkalla luimme nuorten vastauksia kyselyihin. Tunsin suurta etuoikeutta saada olla täällä ja tavata näitä ihmisiä. Sain jakaa hetken ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet suuria koettelemuksia elämässään. En voinut nyt antaa muuta kuin hetken aikaa ja huomiota, mutta toivottavasti jonakin päivänä myös jotain muuta. Toisaalta kaikki jotka maksavat veroja suomessa ovat jo antaneet näille ihmisille, koska Fida saa rahoitusta suomen ulkoministeriöstä, ja sillä rahalla näille ihmisille on rakennettu taloja, vessoja, lahjoitettu 10 lehmää, ja rakennettu oppilaille luokkahuoneita sekä kaksi asuntolaa ylä-asteelle. Että taputtakaahan itseänne selkään. Hyvin tehty :)
Tämän viikon olemmekin sitten yrittäneet kirjoittaa evaluaatioraporttia viimeviikon kylä ja kouluhaastatteluista. Aikaa ei ole paljon, koska perjantaina lähdemme uudelle matkalle kohti Tansaniaa ja Keniaa. Eli huhtikuun aikana voi olla, että blogi ei päivity useasti, mutta laitetaan mahdollisuuksien mukaan edes muutamia kommentteja, että pysyy blogi hengissä. Kiitos muistamisesta viimeviikon matkan aikana!
maanantai 23. maaliskuuta 2009
Elää ja kuolla Ruandassa
Hyvät lukijat. Jokin aika sitten jouduin ottelemaan ensimmäisen paidattoman kaksitoistaeräisen lähes ylivoimaista vastustajaa vastaan, jolla selvästikin oli kehässä huomattavasti enemmän kokemusta kuin minulla. Minut tyrmättiin lähes ensimetreillä, ja ilman tukijoukkojen kannustusta täällä sekä Suomessa vastustajan peittoaminen olisi ollut lähes mahdotonta. Tämä blogimerkintä on kuvaus tuosta suhteellisen hämärästä ajanjaksosta.
Päivällä, ruoan jälkeen se iski. Makaan sohvalla ja ennen kuin huomaankaan, minut on haastettu kamppailuun ripulia vastaan. Tajuan kamppailun laadun vasta maatessani kylpyhuoneen betonilattialla ja tunnen kuolevani. Koko ruumiini tuntuu vajoavan lattian läpi ja pääni tuntuu keveältä. Kovat kouristukset vääntelevät sisuskalujani ja mieleeni nousee irrallisia sanoja, jotka saavat yhä absurdimpia merkityksiä. ”Fizi.” ”Uudisasutuskylän lehmät.” ”Kahdeksan lasta ja vaimo.” Siirryn ajassa ja paikassa toisaalle. Makaan selälläni asuntovaunun petillä, Kalpalinnassa. Tuntuu kuin sisäilma kävisi kokoajan viileämmäksi. Paleltaa ja hengityskin taitaa höyrytä. Petteri nukkuu vieressä autuaan tietämättömänä ympäröivästä maailmasta. Haen ylleni kolme peittoa lisää ja yritän vaipua kohmeiseen uneen. On tainnut katketa sähköt. Myöhemmin, paljon myöhemmin, säpsähdän hereille Jokiniemessä, tuuli vinkuu ikkunoissa ja lumi tunkee sisään ikkunoiden raoista. Yritän käpristyä lähemmäksi vieressä nukkuvaa Karkkia, pitäisi vissiin soittaa huoltomiehelle. Uni, hetkellisesti maailman pahuudesta ja ongelmista vapauttava vieras, ei vaan tunnu tulevan. Olenko nukkunut ollenkaan? Makaan hereillä Ruotsissa, omakotitalon sängyllä sulloutuneena makuupussiin ja kahden viltin alle, koko vaatekaapin sisältö ylläni. Näen valveunta. Tuijotan kattoa ja kummastelen kuvioita, joita lämmin hengitykseni muodostaa kylmän ja yksinäisen omakotitalon yläkerran huoneen ilmaan. Minua paleltaa. En pääse ylös ja tuntuu kun olisin antanut ylen kaiken energian ruumiistani. Ei! En edes tahdo nousta. Voimattomuuden tunne tuntuu huumaavalta. En haluaisi juoda, sillä jo pieni määrä nestettä polttelee vatsassani, kivistää ja saa minut voimaan pahoin. En aiokaan nousta! Huoltojoukot ovat kuitenkin noteeranneet tyrmäyksen ja saapuvat virvokkeineen paikalle. Kongi pelastaa minut; nousen lepäämään omaan kulmaukseeni. Ehkä minua ei ole vielä murrettu.
Rukous tuntuu paremmalta kuin vesi. Se ei saa aikaan pahanolon tunnetta vaan on ainoa hetki kun elämä tuntui edes siedettävältä. Tuntuu epätodelliselta. Kerään kaikki voimani ja nousen lattialta sänkyyn, vain huomatakseni viettäväni päivästä suurimman osan pöntöllä. Muistan lukeneeni, että vessassa käyntien välillä tulisi juoda kaksi lasia suolasokeriliuosta. Kuinka se on mahdollista?! Juoksen vähän väliä vessassa, ja jo ajatus juomisesta saa minut voimaan pahoin. Iltaan mennessä olen hädin tuskin saanut alas kaksi lasillista.
Mikä on tämän tarkoitus? Mikä järki on tulla tänne asti sairastamaan? Miksi minä? Nämä kysymykset pyörivät seuraavan yön päässäni kun juoksin vessaan ja yritin vastentahtoisesti saattaa nesteitä elimistööni menetetyn tilalle. Joka kerta vastaus esittämiini kysymyksiin tuntuu olevan sama: ELÄMÄ. Tämä sana kumisee voimattomuuden sumentamissa aivoissani.
On uskallettava elää, kohdata ja kokea elämä iloineen ja suruineen; on menetettävä elämä, kuoltava itselleen, jotta sen voi löytää. Minä menetin elämäni kylpyhuoneen lattialla. Menetin sen ilomielin, jotta voisin tuntea edes hiukan paremmin elämää. Tajusin tämän myöhemmin, kun vierailimme ystävämme vaatimattomassa kodissa ja näimme kuinka heidän viisivuotias poika oli sairas malariasta. On uskallettava elää, astua elämään – kohdata elämän tarjoamat kolhut ja hiomisen – että osaa antaa ja toisaalta ottaa myös vastaan. Sain kokea pienen oppitunnin empatiasta, ja huomata kuinka jokainen solu ihmisruumiissa kaipaa kokea elämää – tuntea, haistaa, maistaa ja ennen kaikkea välittää.
Kiitos muistamisesta.
Päivällä, ruoan jälkeen se iski. Makaan sohvalla ja ennen kuin huomaankaan, minut on haastettu kamppailuun ripulia vastaan. Tajuan kamppailun laadun vasta maatessani kylpyhuoneen betonilattialla ja tunnen kuolevani. Koko ruumiini tuntuu vajoavan lattian läpi ja pääni tuntuu keveältä. Kovat kouristukset vääntelevät sisuskalujani ja mieleeni nousee irrallisia sanoja, jotka saavat yhä absurdimpia merkityksiä. ”Fizi.” ”Uudisasutuskylän lehmät.” ”Kahdeksan lasta ja vaimo.” Siirryn ajassa ja paikassa toisaalle. Makaan selälläni asuntovaunun petillä, Kalpalinnassa. Tuntuu kuin sisäilma kävisi kokoajan viileämmäksi. Paleltaa ja hengityskin taitaa höyrytä. Petteri nukkuu vieressä autuaan tietämättömänä ympäröivästä maailmasta. Haen ylleni kolme peittoa lisää ja yritän vaipua kohmeiseen uneen. On tainnut katketa sähköt. Myöhemmin, paljon myöhemmin, säpsähdän hereille Jokiniemessä, tuuli vinkuu ikkunoissa ja lumi tunkee sisään ikkunoiden raoista. Yritän käpristyä lähemmäksi vieressä nukkuvaa Karkkia, pitäisi vissiin soittaa huoltomiehelle. Uni, hetkellisesti maailman pahuudesta ja ongelmista vapauttava vieras, ei vaan tunnu tulevan. Olenko nukkunut ollenkaan? Makaan hereillä Ruotsissa, omakotitalon sängyllä sulloutuneena makuupussiin ja kahden viltin alle, koko vaatekaapin sisältö ylläni. Näen valveunta. Tuijotan kattoa ja kummastelen kuvioita, joita lämmin hengitykseni muodostaa kylmän ja yksinäisen omakotitalon yläkerran huoneen ilmaan. Minua paleltaa. En pääse ylös ja tuntuu kun olisin antanut ylen kaiken energian ruumiistani. Ei! En edes tahdo nousta. Voimattomuuden tunne tuntuu huumaavalta. En haluaisi juoda, sillä jo pieni määrä nestettä polttelee vatsassani, kivistää ja saa minut voimaan pahoin. En aiokaan nousta! Huoltojoukot ovat kuitenkin noteeranneet tyrmäyksen ja saapuvat virvokkeineen paikalle. Kongi pelastaa minut; nousen lepäämään omaan kulmaukseeni. Ehkä minua ei ole vielä murrettu.
Rukous tuntuu paremmalta kuin vesi. Se ei saa aikaan pahanolon tunnetta vaan on ainoa hetki kun elämä tuntui edes siedettävältä. Tuntuu epätodelliselta. Kerään kaikki voimani ja nousen lattialta sänkyyn, vain huomatakseni viettäväni päivästä suurimman osan pöntöllä. Muistan lukeneeni, että vessassa käyntien välillä tulisi juoda kaksi lasia suolasokeriliuosta. Kuinka se on mahdollista?! Juoksen vähän väliä vessassa, ja jo ajatus juomisesta saa minut voimaan pahoin. Iltaan mennessä olen hädin tuskin saanut alas kaksi lasillista.
Mikä on tämän tarkoitus? Mikä järki on tulla tänne asti sairastamaan? Miksi minä? Nämä kysymykset pyörivät seuraavan yön päässäni kun juoksin vessaan ja yritin vastentahtoisesti saattaa nesteitä elimistööni menetetyn tilalle. Joka kerta vastaus esittämiini kysymyksiin tuntuu olevan sama: ELÄMÄ. Tämä sana kumisee voimattomuuden sumentamissa aivoissani.
On uskallettava elää, kohdata ja kokea elämä iloineen ja suruineen; on menetettävä elämä, kuoltava itselleen, jotta sen voi löytää. Minä menetin elämäni kylpyhuoneen lattialla. Menetin sen ilomielin, jotta voisin tuntea edes hiukan paremmin elämää. Tajusin tämän myöhemmin, kun vierailimme ystävämme vaatimattomassa kodissa ja näimme kuinka heidän viisivuotias poika oli sairas malariasta. On uskallettava elää, astua elämään – kohdata elämän tarjoamat kolhut ja hiomisen – että osaa antaa ja toisaalta ottaa myös vastaan. Sain kokea pienen oppitunnin empatiasta, ja huomata kuinka jokainen solu ihmisruumiissa kaipaa kokea elämää – tuntea, haistaa, maistaa ja ennen kaikkea välittää.
Kiitos muistamisesta.
sunnuntai 15. maaliskuuta 2009
Nollatoleranssi
Ruandassa on virallisessa retoriikassa käytössä nollatoleranssi – korruption suhteen. Lehdissä kerrotaan, kuinka valtion virkamiehet tekevät tarkistuksia kauppiaiden vaakoihin ja bensa-asemien pumppuihin. Maakuntiin matkaavien kauppatavarakuormien ajajia pysäytetään tarkastuspisteillä, joissa arvonlisäveron erottelua ja maksamista syynätään pikkutarkasti ostoskuiteista. Kaupungilla törmää pakostakin nollatoleranssista kertoviin banderolleihin, mutta korruptionvastainen politiikka materialisoituu aina astuessa mihin tahansa virastoon tai yhtiöön, jossa käsitellään rahaa tai tehdään suuria päätöksiä. Esimerkiksi pankissa, rahaa nostaessa kansainvälisellä luottokortilla, törmää korruption vastaiseen taisteluun; ensiksi jonotetaan toimistoon, jossa varsinainen nosto suoritetaan ja kirjataan. Kirjauksen vahvistaa puumerkillään samassa toimistossa istuva virkailija. Ja, lopulta tosite kiikutetaan salin puolelle luukulle, jossa saa tositetta vastaavan summan käteisellä.
Jos ei nyt aivan päivittäin, niin ainakin viikoittain lehtien otsikot kirkuvat, kuinka se ja se hallituksen virkamies on pidätetty syytettynä korruptiosta (tosin ihmisoikeusjärjestöjen mukaan jotkut näistä syytöksistä on osa meneillään olevaa poliittista ajojahtia, jonka tarkoituksena on hiljentää oppositio ja hallituksen toimia kritisoivat soraäänet). Kagamen armoton luuta lakaisee maata kovin ottein kitkien korruptiota ja pyrkii näin nostamaan Ruandalaisen (ja miksei Afrikkalaisen) talouden luotettavuutta ulkomaalaisten sijoittajien ja kumppaneiden silmissä. Samassa siivouksessa useiden maakuntien taloja on joutunut purettavien tai korjattavien listalle. Kigalissa puolestaan joiltakin alueilta hökkeleiden asukkaita (pakko)siirretään maakuntiin – uuden, dynaamisen ja urbaanin (ja ehdottoman kansainvälisen) bisneskeskittymän tieltä.
Kaikesta ponnistelusta huolimatta, yhä monissa paikoissa väijyy korruptiota ja vilunkia. (2008 vuoden korruptioindeksissä Ruanda on vasta sadastoinen 180 maan listalla, tosin Ruandan viranomaiset ovat kovin tyytymättömiä listaukseen ja Transparency Internationalin johtaja onkin paraikaa kolmipäiväisellä vierailulla kuulemassa hallituksen vastinetta ja tutkimassa sen paikkaansa pitävyyttä). Esimerkiksi viedessä autoa kilometrihuoltoon saatetaan suodattimet vaihtaa, tai no ainakin niistä veloitetaan, ja liikkeestä poistuessa tajuaa, että myyjä myi rikkoutuneen sivupeilin tilalle uuden pöytälaatikosta, omiin nimiinsä. Muutenkin, usein kaupalla käydessä useisiin tuotteisiin tulee ihonvärin mukainen korotus. Mutta eihän valkoisilta vieminen ole varsinaisesti varastamista?
Muita asiakkaita korkeampia hintoja maksaessani, ja siitä itsekseen jupistessa, yritän palauttaa mieleeni katkelman Khaled Hosseinin romaanista: "Mies velotti huoneesta 75 dollaria, käsittämättömän korkea hinta niin ränsistyneen näköisessä hotellissa, mutta minä en välittänyt. Riistolla on rajansa silloin kun joku rahoittaa Havaijille rakennuttamaansa rantahuvilaa, mutta lasten ruokkiminen kotona on kokonaan toista."
Ovatko ne korruption muodot, joissa raha tai tavara vaihtaa omistajaa tiskin ali – kun otetaan vastaan lahjuksia, tai myydään tavaraa (tai osa sen hinnasta) kuititta ja verottomasti ohi kassan – tuomittavampaa kuin Suomessa monessa yrityksessä rehottava nepotismi?
Ruandassa pidätettiin hiljattain 65 henkilöä syytettynä valtion maksamien, kansanmurhan selviytyjille tarkoitettujen materiaalien osittaisen ohimyynnin muille rakennustyömaille. Vaikka teko on tuomittava, tällaisten räikeiden tapausten tullessa julki helposti painetaan uppeluksiin muut huomionarvoiset seikat. Missä on esimerkiksi keskustelu ylipäätään koko projektin mielekkyydestä? Millä perusteella valtion määrittämät kansanmurhan selviytyjät ovat suuremmassa tarpeessa kuin ne köyhät, joilla ei ole tätä (poliittisesti annettua) statusta? Mielestäni on voitava kyseenalaistaa, millä kriteereillä ja motiiveilla eri järjestöt tai valtion virastot määrittävät kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset, joille tukea annetaan. Lisääkö jonkin tietyn ryhmän suosiminen itse asiassa sen marginalisoitumista ja näin ollen divisionismia? Onko mahdollista käyttää tällaista retoriikkaa poliittisena aseena? Eikö kitkaa eri ryhmien välillä pitäisi enneminkin pyrkiä poistamaan, eikä lisäämään?
65 people have been arrested for diverting building material that was supposed to build houses for the needy (The New Times, 11.3.2009).
Jos ei nyt aivan päivittäin, niin ainakin viikoittain lehtien otsikot kirkuvat, kuinka se ja se hallituksen virkamies on pidätetty syytettynä korruptiosta (tosin ihmisoikeusjärjestöjen mukaan jotkut näistä syytöksistä on osa meneillään olevaa poliittista ajojahtia, jonka tarkoituksena on hiljentää oppositio ja hallituksen toimia kritisoivat soraäänet). Kagamen armoton luuta lakaisee maata kovin ottein kitkien korruptiota ja pyrkii näin nostamaan Ruandalaisen (ja miksei Afrikkalaisen) talouden luotettavuutta ulkomaalaisten sijoittajien ja kumppaneiden silmissä. Samassa siivouksessa useiden maakuntien taloja on joutunut purettavien tai korjattavien listalle. Kigalissa puolestaan joiltakin alueilta hökkeleiden asukkaita (pakko)siirretään maakuntiin – uuden, dynaamisen ja urbaanin (ja ehdottoman kansainvälisen) bisneskeskittymän tieltä.
Kaikesta ponnistelusta huolimatta, yhä monissa paikoissa väijyy korruptiota ja vilunkia. (2008 vuoden korruptioindeksissä Ruanda on vasta sadastoinen 180 maan listalla, tosin Ruandan viranomaiset ovat kovin tyytymättömiä listaukseen ja Transparency Internationalin johtaja onkin paraikaa kolmipäiväisellä vierailulla kuulemassa hallituksen vastinetta ja tutkimassa sen paikkaansa pitävyyttä). Esimerkiksi viedessä autoa kilometrihuoltoon saatetaan suodattimet vaihtaa, tai no ainakin niistä veloitetaan, ja liikkeestä poistuessa tajuaa, että myyjä myi rikkoutuneen sivupeilin tilalle uuden pöytälaatikosta, omiin nimiinsä. Muutenkin, usein kaupalla käydessä useisiin tuotteisiin tulee ihonvärin mukainen korotus. Mutta eihän valkoisilta vieminen ole varsinaisesti varastamista?
Muita asiakkaita korkeampia hintoja maksaessani, ja siitä itsekseen jupistessa, yritän palauttaa mieleeni katkelman Khaled Hosseinin romaanista: "Mies velotti huoneesta 75 dollaria, käsittämättömän korkea hinta niin ränsistyneen näköisessä hotellissa, mutta minä en välittänyt. Riistolla on rajansa silloin kun joku rahoittaa Havaijille rakennuttamaansa rantahuvilaa, mutta lasten ruokkiminen kotona on kokonaan toista."
Ovatko ne korruption muodot, joissa raha tai tavara vaihtaa omistajaa tiskin ali – kun otetaan vastaan lahjuksia, tai myydään tavaraa (tai osa sen hinnasta) kuititta ja verottomasti ohi kassan – tuomittavampaa kuin Suomessa monessa yrityksessä rehottava nepotismi?
Ruandassa pidätettiin hiljattain 65 henkilöä syytettynä valtion maksamien, kansanmurhan selviytyjille tarkoitettujen materiaalien osittaisen ohimyynnin muille rakennustyömaille. Vaikka teko on tuomittava, tällaisten räikeiden tapausten tullessa julki helposti painetaan uppeluksiin muut huomionarvoiset seikat. Missä on esimerkiksi keskustelu ylipäätään koko projektin mielekkyydestä? Millä perusteella valtion määrittämät kansanmurhan selviytyjät ovat suuremmassa tarpeessa kuin ne köyhät, joilla ei ole tätä (poliittisesti annettua) statusta? Mielestäni on voitava kyseenalaistaa, millä kriteereillä ja motiiveilla eri järjestöt tai valtion virastot määrittävät kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset, joille tukea annetaan. Lisääkö jonkin tietyn ryhmän suosiminen itse asiassa sen marginalisoitumista ja näin ollen divisionismia? Onko mahdollista käyttää tällaista retoriikkaa poliittisena aseena? Eikö kitkaa eri ryhmien välillä pitäisi enneminkin pyrkiä poistamaan, eikä lisäämään?
65 people have been arrested for diverting building material that was supposed to build houses for the needy (The New Times, 11.3.2009).
keskiviikko 11. maaliskuuta 2009
Muutoksia
Saimme viimein pahimman paperi/raportti suman päätökseen ja päätimme lähteä porukalla lomalle (hotelli kuvassa alhaalla). Loma alkoi lauantai aamuna ja loppui su
nnuntai iltana :) Vaikka aika olikin lyhyt ehdimme nähdä paljon. Ajoimme Kigalista (aika keskellä Ruandaa) Kibuye:hen, joka sijaitsee Kivu-järven rannalla, länsi Ruandassa. Matkalla huomasimme, että Ruanda on todella tuhansien kukkuloiden maa ja pääasiallinen elinkeino on maatalous. Maa on viljelty erittäin tarkkaan, onhan Ruanda Afrikan tiheimmin asuttu maa. Eli ihmisiä on paljon, mutta maata vähän suhteessa ihmismäärään. Koska en ole aiemmin käynyt Afrikassa luonnon erilaisuus teki minuun vaikutuksen ja sain ihmetellä matkan aikana mitä ihmeellisempiä asioita. Ensimmäinen asia johon ihastuin oli banaanin kukka, joka on violetin värinen (kuva alhaalla). Ensin puusta kasvaa tuo kukka ja siihen sitten kasvaa banaaniterttu. Näitä terttuja ihmiset kantoivat päänsä päällä maaseudulla.
Näimme matkalla monia banaaniviljelmiä, tee- ja kahviviljelmiä, maissiviljelmiä jne. Alla kuvassa on kahvipapuja kasvamassa puussa.
Ajelimme vuorenrinteitä ylös ja alas. Välillä tie kiemurteli kuin käärme vuorenrinteitä ylöspäin ja sieltä taas alas. Jossain vaiheessa olimme molemmat Valtterin kanssa ihan hiljaa ja huomasimme, että meille molemmille oli tullut hieman huono olo. Meille ei normaalisti autokyydissä tule huono olo, mutta korkeuserojen vaihtelut tekivät olon "höntiksi". Eli ei pahoinvoivaksi vaan sellaiseksi hassuksi :) Siihen ehkä täällä matkustellessa tottuu. Aika korkealla me käytiin kun ilman meni kylmemmäksi ja viljelykset vaihtuivat banaaneista perunoihin ja papuihin. Alhaalla on kuva, josta hieman näkyy korkeuserot ja maiseman kumpuilevaisuus. Kuva ei kyllä anna oikeutta sielle tunteelle ja näkymälle, joka tunsimme ja näimme. Mutta mahtaavaa oli.
Seuraavassa kuvassa on myöskin vuoristoa, jossa ajelimme, mutta jos katsoo tarkkaan kuvaa niin yhden kukkulan päällä näkyy valkoisia asumuksia. Siellä on pakolaisleiri. Pakolaiset ovat tulleet järven yli Ruandan puolelle Kongosta, jossa on edelleen levotonta. Kongon konflikti on aika unohdettu konflikti, kun ajattelee kuinka kauan siellä on sodittu ja kuinka moni siviili on saanut surmansa, mentettänyt kotinsa, tullut raiskatuksi ym. ym.
Mahtavat maisemat ja suuri sydämiset ihmiset ovat Ruandaa, mutta kun ajattelee maan historiaa tuntuu siltä, että tämä kauneus ja historian julmuus eivät jotenkin sovi yhteen. Mutta niin se vain on, että tämä kansa on saanut kokea kovia ja on nyt nousemassa jaloilleen. Ihmiset eivät kuitenkaan toivu yhtä nopeasti kuin puitteet. Esimerkiksi talo saadaan aika pian pystyyn, mutta ihminen joka sen asuttaa saattaa olla koko elämänsä ajan "puolikas". Uusi sukupolvi on kuitenkin nousemassa ja heihin on laitettu paljon toivoa tulevaisuuden suhteen.
Tarkoituksenani oli kuitenkin kertoa upeasta maasta
ja meidän mukavasta lomapäivästä. No, seuraavaksi muutama kuva hotellista jossa yövyimme yhden yön. Se oli siis niemen kärjessä järven rannalla, joten suomalainenkin pääsi loman tunnelmaan kun oli järvimaisema :) Ylhäällä olevassa kuvassa on Valtteri aamupalapöydässä. Ja alhaalla olevassa kuvassa 
on maisema hotellin parvekkeelta. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Maistoin myös paikallista ruokaa, joka on cassava (manjokki) puuro tai "möykky". No, ei se mitää herkkua ollut, mutta toimi :)
Mun kyllä pitää nyt varmaan myöntää, että olen vähän ihastunut. Olen ihastunut tähän maahan jollain kummalla tavalla. Tai ainakin hetkittäin :) Mä olen aina ihmetellyt niitä ihmisiä, jotka sanovat, että Afrikka tai vaikka Venäjä on vaan niin ihmeellinen ja sinne jää puoli sydäntä. Ei mulla vielä kyllä sellainen olo ole, mutta nyt voin jo jollain tavoin alkaa ymmärtää ihmisiä jotka ihastuvat suuresti johonkin maahan :) Kun kävimme venäjällä "huono-osaisten" lasten kesäleirillä niin en mitä heti olisi lähtenyt takasin ja sydän tuli kyllä koti suomeen takaisin. Mutta nyt on jokin kolahtanut. Se voi olla osittain sitä, että nyt saa tehdä sitä työtä, jota on jo pitkää toivonut pääsevänsä kokeilemaan. Ja kyllä mun on nyt rehellisesti myönnettävä, että tämä meininki ja ihmiset täällä viehättävät. Maa on kaunis, mutta ihmiset ovat ne jotka Ruandan tekevät. Ja puheet laiskoista Afrikkalaisista on kaukana todellisuudesta. Ihmiset paiskivat töitä olan takaa. Siinä sivussa opiskelevat ja elättävät valtavan suuria perheitään. Hattuni heille nostan ennemmin kuin sormellani heitä mistään syytän! Bravo.
No joku voi kyynisesti tai realistisesti ajatella, että Karkki kokee nyt sitä kultturishokin ihastusvaihetta. Voipi olla, mutta nautin siitä silti täysin siemauksin :)
Ja, toinen hassu asia, joka on päässyt käymään (Heidin ja koulukaverit nyt ette saa nauraa ainakaan ääneen) on, että lapset on vienyt mun sydämen. Joo, tiedän, en ole koskaan ollut "lapsi-ihminen" ja koulussakin oli vankilatuomio, jos jouduin työharjotteluun päiväkotiin tai vastaaavaan. No, jotain on jälleen tapahtunyt. Niin, ja vauvakuumetta se ei ole :) Hah, Lauri saat vielä odottaa niitä serkkuja :)
Alhaalla on kuva tytöstä, joka kanssa vaihdoin muutaman sanan välttävällä Kinyaruandan taidoillani. Olen huomannut, että muutama sana saattaa "avata" ihmisen aivan eritavalla kuin jos vain yritän englantia sönköttää. Tässä aika perus menoa kylältä. Ja viimeisessä kuvassa iloiset lähetys/kehitysyhteistyöharjoittelijat! :)
nnuntai iltana :) Vaikka aika olikin lyhyt ehdimme nähdä paljon. Ajoimme Kigalista (aika keskellä Ruandaa) Kibuye:hen, joka sijaitsee Kivu-järven rannalla, länsi Ruandassa. Matkalla huomasimme, että Ruanda on todella tuhansien kukkuloiden maa ja pääasiallinen elinkeino on maatalous. Maa on viljelty erittäin tarkkaan, onhan Ruanda Afrikan tiheimmin asuttu maa. Eli ihmisiä on paljon, mutta maata vähän suhteessa ihmismäärään. Koska en ole aiemmin käynyt Afrikassa luonnon erilaisuus teki minuun vaikutuksen ja sain ihmetellä matkan aikana mitä ihmeellisempiä asioita. Ensimmäinen asia johon ihastuin oli banaanin kukka, joka on violetin värinen (kuva alhaalla). Ensin puusta kasvaa tuo kukka ja siihen sitten kasvaa banaaniterttu. Näitä terttuja ihmiset kantoivat päänsä päällä maaseudulla.
Näimme matkalla monia banaaniviljelmiä, tee- ja kahviviljelmiä, maissiviljelmiä jne. Alla kuvassa on kahvipapuja kasvamassa puussa.
Ajelimme vuorenrinteitä ylös ja alas. Välillä tie kiemurteli kuin käärme vuorenrinteitä ylöspäin ja sieltä taas alas. Jossain vaiheessa olimme molemmat Valtterin kanssa ihan hiljaa ja huomasimme, että meille molemmille oli tullut hieman huono olo. Meille ei normaalisti autokyydissä tule huono olo, mutta korkeuserojen vaihtelut tekivät olon "höntiksi". Eli ei pahoinvoivaksi vaan sellaiseksi hassuksi :) Siihen ehkä täällä matkustellessa tottuu. Aika korkealla me käytiin kun ilman meni kylmemmäksi ja viljelykset vaihtuivat banaaneista perunoihin ja papuihin. Alhaalla on kuva, josta hieman näkyy korkeuserot ja maiseman kumpuilevaisuus. Kuva ei kyllä anna oikeutta sielle tunteelle ja näkymälle, joka tunsimme ja näimme. Mutta mahtaavaa oli.
Seuraavassa kuvassa on myöskin vuoristoa, jossa ajelimme, mutta jos katsoo tarkkaan kuvaa niin yhden kukkulan päällä näkyy valkoisia asumuksia. Siellä on pakolaisleiri. Pakolaiset ovat tulleet järven yli Ruandan puolelle Kongosta, jossa on edelleen levotonta. Kongon konflikti on aika unohdettu konflikti, kun ajattelee kuinka kauan siellä on sodittu ja kuinka moni siviili on saanut surmansa, mentettänyt kotinsa, tullut raiskatuksi ym. ym.
Mahtavat maisemat ja suuri sydämiset ihmiset ovat Ruandaa, mutta kun ajattelee maan historiaa tuntuu siltä, että tämä kauneus ja historian julmuus eivät jotenkin sovi yhteen. Mutta niin se vain on, että tämä kansa on saanut kokea kovia ja on nyt nousemassa jaloilleen. Ihmiset eivät kuitenkaan toivu yhtä nopeasti kuin puitteet. Esimerkiksi talo saadaan aika pian pystyyn, mutta ihminen joka sen asuttaa saattaa olla koko elämänsä ajan "puolikas". Uusi sukupolvi on kuitenkin nousemassa ja heihin on laitettu paljon toivoa tulevaisuuden suhteen.Tarkoituksenani oli kuitenkin kertoa upeasta maasta
ja meidän mukavasta lomapäivästä. No, seuraavaksi muutama kuva hotellista jossa yövyimme yhden yön. Se oli siis niemen kärjessä järven rannalla, joten suomalainenkin pääsi loman tunnelmaan kun oli järvimaisema :) Ylhäällä olevassa kuvassa on Valtteri aamupalapöydässä. Ja alhaalla olevassa kuvassa 
on maisema hotellin parvekkeelta. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Maistoin myös paikallista ruokaa, joka on cassava (manjokki) puuro tai "möykky". No, ei se mitää herkkua ollut, mutta toimi :)Mun kyllä pitää nyt varmaan myöntää, että olen vähän ihastunut. Olen ihastunut tähän maahan jollain kummalla tavalla. Tai ainakin hetkittäin :) Mä olen aina ihmetellyt niitä ihmisiä, jotka sanovat, että Afrikka tai vaikka Venäjä on vaan niin ihmeellinen ja sinne jää puoli sydäntä. Ei mulla vielä kyllä sellainen olo ole, mutta nyt voin jo jollain tavoin alkaa ymmärtää ihmisiä jotka ihastuvat suuresti johonkin maahan :) Kun kävimme venäjällä "huono-osaisten" lasten kesäleirillä niin en mitä heti olisi lähtenyt takasin ja sydän tuli kyllä koti suomeen takaisin. Mutta nyt on jokin kolahtanut. Se voi olla osittain sitä, että nyt saa tehdä sitä työtä, jota on jo pitkää toivonut pääsevänsä kokeilemaan. Ja kyllä mun on nyt rehellisesti myönnettävä, että tämä meininki ja ihmiset täällä viehättävät. Maa on kaunis, mutta ihmiset ovat ne jotka Ruandan tekevät. Ja puheet laiskoista Afrikkalaisista on kaukana todellisuudesta. Ihmiset paiskivat töitä olan takaa. Siinä sivussa opiskelevat ja elättävät valtavan suuria perheitään. Hattuni heille nostan ennemmin kuin sormellani heitä mistään syytän! Bravo.
No joku voi kyynisesti tai realistisesti ajatella, että Karkki kokee nyt sitä kultturishokin ihastusvaihetta. Voipi olla, mutta nautin siitä silti täysin siemauksin :)
Ja, toinen hassu asia, joka on päässyt käymään (Heidin ja koulukaverit nyt ette saa nauraa ainakaan ääneen) on, että lapset on vienyt mun sydämen. Joo, tiedän, en ole koskaan ollut "lapsi-ihminen" ja koulussakin oli vankilatuomio, jos jouduin työharjotteluun päiväkotiin tai vastaaavaan. No, jotain on jälleen tapahtunyt. Niin, ja vauvakuumetta se ei ole :) Hah, Lauri saat vielä odottaa niitä serkkuja :)
Alhaalla on kuva tytöstä, joka kanssa vaihdoin muutaman sanan välttävällä Kinyaruandan taidoillani. Olen huomannut, että muutama sana saattaa "avata" ihmisen aivan eritavalla kuin jos vain yritän englantia sönköttää. Tässä aika perus menoa kylältä. Ja viimeisessä kuvassa iloiset lähetys/kehitysyhteistyöharjoittelijat! :)
sunnuntai 1. maaliskuuta 2009
Kättä päälle
Tiukka kouraisu. Löysä lapanen. Rento vitonen. Erilaiset kättelyt kertovat paljon tilanteesta, ihmisten väisestä hierarkiasta, ystävyyden syvyydestä, ja ovat muutenkin tärkeä osa ihmisten välistä kanssakäymistä. Yleensä en kiinnitä suurtakaan huomiota siihen, miten tervehdin, tai vastaavasti miten minua tervehditään – en kuitenkaan ole halaajaihmisiä. Täällä ollessa on huomio kuitenkin kiinnittynyt siihen kuinka tuttuja, ja usein myös täysin ventovieraita, kätellään. Joskus kättelyrituaalit yltyvät muistuttamaan jonkin salaseuran jäsenten välistä rituaalia, toisinaan kättelyllä osoitetaan kunnioitusta, mutta vain harvoin torjuntaa.
Kongolaisten mielestä vilkuttaminen on kuulemma epäkunnioittavaa ja kielii siitä, ettei toista osapuolta haluta lähelle. Läheiset ystävykset, kongolaisissa tervehdysrituaaleissa, puskevat päänsä yhteen ja näin osoittavat läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta. Vieraampia ihmisiä kätellään ja vilkuttaminen siis koetaan lähinnä käskyksi pysyä etäällä – ”meillä ei ole mitään tekemistä keskenämme ja se on hyvä näin.” Vilkuttaja viestittää olevansa ulkopuolella, ja haluavansa pysytellä siellä. Jopa silloin, kun toisella on likaiset kädet, kuuluu protokollaan kättely. Tällöin toinen (se likaiset kädet omaava) ojentaa käsivartensa kämmenen sijasta.
Tuttua kätellessä on tietty, innostunut, rytmi ja kämmenien osuessa vastakkain kajahtaa ilmoille iloinen läsähdys. Tämän jälkeen kiepsautetaan sormia ylöspäin, kämmenpohjaa alaspäin ja tartutaan toista peukalohangasta kiinni, puristetaan ja kiepsautetaan takaisin länsimaisillekin tuttuun peruskättelyasentoon. Tämä siis on yksi variaatio paikallisesta, tavattaessa suoritettavasta, kättelystä. Jos halutaan osoittaa erityistä kunnioitusta, viedään käteltäessä vasen kämmen oikean käsivarren alle ja unohdetaan kieputukset. Toki ”perinteinen käsipäivää” on myös täällä arvossaan ja kovassa kulutuksessa jokapäiväisessä kanssakäymisessä.
Pois lähtiessä kätellään jälleen. Tällä kertaa kättely on länsimaisellekin tuttu käden puristus (ilman kummempia kiepsautuksia). Usein kättelijä kuitenkin osoittaa vilpittömyyttään, näin suomalaisen makuun jopa vaivaavan pitkällä kädenpuristuksella. Ja, ote toisen kädestä irrotetaan laahaavasti, joka ainakin minulle tuo mieleen vanhat elokuvat, joissa tyttö haikeana saattaa juna-asemalla sulhastaan sotaan ja kaihoten päästää käden valumaan omistaan - ikään kuin imien, niin pitkään kuin mahdollista, läheisyyden rippeet poislähtijästä.
Me siis kättelemme. Osoitamme kunnioitusta, kieputtelemme ja vääntelemme käsiämme tai viipyilemme kaihoisasti hyvästeissä - aina tarvittaessa, tilanteen mukaan. Kättelemme pehmeitä, arvostettujen henkilöiden käsiä, kuokan kovettamia käsiä, pieniä ja likaisia käsiä ja vastailemme uudelleen ja uudelleen samoihin tervehdyksiin ja kysymyksiin. Meidät toivotetaan useaan otteeseen tervetulleiksi Ruandaan ja Kigaliin; meidät toivotetaan tervetulleiksi kotiin – Ruanda ottaa meidät avosylein vastaan ja toivoo, että voisi tarjota itsestään meille vähintäänkin toisen kotimaan.
Päiväkävelyn aikana saatamme kohdata tusinan verran löysiä lapasia, jotka usein kuuluvat innokkaille tenaville, muutaman kädenkiepsauttajan, ja jokusen kunnioittavan ravistuksen. Eteenkin vanhemmat, köyhistä oloista tulevat ihmiset osoittavat kunnioitusta kätellessään, ilmeisesti siitä syystä, että valkoinen käsi kuuluu täällä usein jonkin avustusjärjestön työntekijälle ja mahdolliselle auttajalle (/antajalle?). Muutama päivä sitten, kesken kävelyn, pysähtyessämme jutellemaan lapsiparven kanssa, mäen rinteet raikuvat heleän ja pomppivan, noin viisivuotiaan tytön, äänen voimasta: ”Abazungu! Abazungu! Abazungu!...” Tyttö oli huomannut meidät, eikä halunnut jäädä meistä paitsi. Hän juoksi mäenrinnettä alas, laulaa rallattaen ja lähestyi meitä kädet levällään, valmiina halaamaan.
Turha lienee sanoa, että palaamme usein näiltä kävelyiltä kotiin suupielet venyneinä, itsemme täyteen imeneinä sitä yksinkertaista elämän riemua, jota lapset meille hymyillään kantavat. Tunnen, miten olemme jälleen palautetut täyteen taisteluvalmiuteen; valmiina kohtaamaan papereita notkuvien työpöytien tarjoamat haasteet.
Kongolaisten mielestä vilkuttaminen on kuulemma epäkunnioittavaa ja kielii siitä, ettei toista osapuolta haluta lähelle. Läheiset ystävykset, kongolaisissa tervehdysrituaaleissa, puskevat päänsä yhteen ja näin osoittavat läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta. Vieraampia ihmisiä kätellään ja vilkuttaminen siis koetaan lähinnä käskyksi pysyä etäällä – ”meillä ei ole mitään tekemistä keskenämme ja se on hyvä näin.” Vilkuttaja viestittää olevansa ulkopuolella, ja haluavansa pysytellä siellä. Jopa silloin, kun toisella on likaiset kädet, kuuluu protokollaan kättely. Tällöin toinen (se likaiset kädet omaava) ojentaa käsivartensa kämmenen sijasta.
Tuttua kätellessä on tietty, innostunut, rytmi ja kämmenien osuessa vastakkain kajahtaa ilmoille iloinen läsähdys. Tämän jälkeen kiepsautetaan sormia ylöspäin, kämmenpohjaa alaspäin ja tartutaan toista peukalohangasta kiinni, puristetaan ja kiepsautetaan takaisin länsimaisillekin tuttuun peruskättelyasentoon. Tämä siis on yksi variaatio paikallisesta, tavattaessa suoritettavasta, kättelystä. Jos halutaan osoittaa erityistä kunnioitusta, viedään käteltäessä vasen kämmen oikean käsivarren alle ja unohdetaan kieputukset. Toki ”perinteinen käsipäivää” on myös täällä arvossaan ja kovassa kulutuksessa jokapäiväisessä kanssakäymisessä.
Pois lähtiessä kätellään jälleen. Tällä kertaa kättely on länsimaisellekin tuttu käden puristus (ilman kummempia kiepsautuksia). Usein kättelijä kuitenkin osoittaa vilpittömyyttään, näin suomalaisen makuun jopa vaivaavan pitkällä kädenpuristuksella. Ja, ote toisen kädestä irrotetaan laahaavasti, joka ainakin minulle tuo mieleen vanhat elokuvat, joissa tyttö haikeana saattaa juna-asemalla sulhastaan sotaan ja kaihoten päästää käden valumaan omistaan - ikään kuin imien, niin pitkään kuin mahdollista, läheisyyden rippeet poislähtijästä.
Me siis kättelemme. Osoitamme kunnioitusta, kieputtelemme ja vääntelemme käsiämme tai viipyilemme kaihoisasti hyvästeissä - aina tarvittaessa, tilanteen mukaan. Kättelemme pehmeitä, arvostettujen henkilöiden käsiä, kuokan kovettamia käsiä, pieniä ja likaisia käsiä ja vastailemme uudelleen ja uudelleen samoihin tervehdyksiin ja kysymyksiin. Meidät toivotetaan useaan otteeseen tervetulleiksi Ruandaan ja Kigaliin; meidät toivotetaan tervetulleiksi kotiin – Ruanda ottaa meidät avosylein vastaan ja toivoo, että voisi tarjota itsestään meille vähintäänkin toisen kotimaan.
Päiväkävelyn aikana saatamme kohdata tusinan verran löysiä lapasia, jotka usein kuuluvat innokkaille tenaville, muutaman kädenkiepsauttajan, ja jokusen kunnioittavan ravistuksen. Eteenkin vanhemmat, köyhistä oloista tulevat ihmiset osoittavat kunnioitusta kätellessään, ilmeisesti siitä syystä, että valkoinen käsi kuuluu täällä usein jonkin avustusjärjestön työntekijälle ja mahdolliselle auttajalle (/antajalle?). Muutama päivä sitten, kesken kävelyn, pysähtyessämme jutellemaan lapsiparven kanssa, mäen rinteet raikuvat heleän ja pomppivan, noin viisivuotiaan tytön, äänen voimasta: ”Abazungu! Abazungu! Abazungu!...” Tyttö oli huomannut meidät, eikä halunnut jäädä meistä paitsi. Hän juoksi mäenrinnettä alas, laulaa rallattaen ja lähestyi meitä kädet levällään, valmiina halaamaan.
Turha lienee sanoa, että palaamme usein näiltä kävelyiltä kotiin suupielet venyneinä, itsemme täyteen imeneinä sitä yksinkertaista elämän riemua, jota lapset meille hymyillään kantavat. Tunnen, miten olemme jälleen palautetut täyteen taisteluvalmiuteen; valmiina kohtaamaan papereita notkuvien työpöytien tarjoamat haasteet.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)